Täyteläisen suomalaiset tunnelmat tekevät Napapiirin sankarien jatko-osasta myönteisen elämyksen. D-vitamiinin puutteen voi haistaa. Nariseva tohvelisankari Janne kokee, että nuori tytär hidastaa kuvioita. Mutta siirräpä katse vaikka naapuripitäjän raggareihin. Monella on diabetes sielläkin. Kun rastapäinen punkero vihjaa Jannelle hääjuhlista, Janne hinkuu mukaan. Valitettavasti vaimo Inari ilmoittaa, että vuoden lasta hyysättyään hän on ansainnut tyttöjen illan. Janne ja untelo siipimies Räihänen lähtevät häihin silti, tyttö mukanaan. Häät eivät ole nolo tapahtuma, mutta jos olet nähnyt leffoja, joissa kovista bileistä haaveillaan, se voi mennä läpi vitsinä, kun turvenuijat ja sekundaduudsonit intoilevat humppamarkkinoista. Hymy maittaa Jannelle, kunnes tytär katoaa.

Kun miesten luontevin osuus on nähty, tyttöjen ilta pääsee vauhtiin, eikä leffa menetä rytmiä vielä. Inari ja Räihäsen puoliso Marjukka imevät litkuja hotellissa, jonka omistaja Pikku-Mikko pyrkii yhä hautaamaan tunteensa Inaria kohtaan. Inari on turhan tasokas missi tälle kokoelmalle kaksilahkeisia, mutta jo juorujen pelko pitää hänet kaidalla tiellä. Marjukka sen sijaan korjaa tissien asentoa panomiehet mielessä. Käsikirjoittajan harteilla on pää. Tapahtumat ovat suhteellisen uskottavia, kunnes on hyvä hetki ampua yli. Tarinoiden välillä vuorottelu pehmentää ylilyöntien ylimielisyyttä ja lupaa (tai puijaa), että kokonaisuutta tässä yhä rakennetaan. Hahmojen reaktiot pysyvät vaisuina, joten vitsi, jota pidin pääasiana, kehittyi yhä.

Leffa laukeaa kauan ennen loppumista. Viimeinen kolmannes on motivoitunut kuin mies, jonka käsketään iskeä nainen, vaikka hän sai orgasmin 10 sekuntia sitten. Juonenpätkiä yritetään kankeasti kommentoida ja yhdistellä. Voisin osoittaa pari selkeää leikkaus- ja ajatusvirhettä. Ei tämä shokeeraavaa ole. Jo aiemmin leffa laittaa turhan monta munaa tyhjästä putkahtavan narkkarihahmon koriin. Hahmo ei käyttäydy loogisesti, eikä häneen reagoida loogisesti: hän on temppu, josta ei saa otetta. Pidin useimmista hahmoista, joten elämys jatkui kivuttomana, mutta on fyysisesti mahdotonta klikata artikkelipohjaa kolmen tähden kohdalta.

Ohjaaja Dome Karukoski on menetetty, mutta rönsyilevän kohtauskokoelman Mielensäpahoittajan jälkeen en fantasioi, että hän olisi ruoskinut sarjan kirjoittajaa Pekkoa lujempaa. Ykkösen näkemisestä on aikaa, mutta jos sain selvää arvostelustani, sekin oli kansankomedia, johon Domen taiteellisuus toi omat pikantit arominsa. Jatko-osassa lentää aluksi paska. Tästä jos pääsemme yli, uuttakin tirehtööriä Teppoa ehtii arvostaa. Teppo osaa ajoittaa juttuja, jotka uskoakseni tunnistaisi huumoriksi jo käsikirjoituksesta, mikä ei ole itsestäänselvyys vetelien improvisointikomedioiden aikakaudella. Päät tekijöillä on, jos ne eivät päällä pysykään. Tepolle hihittelijöiden kannattaa varmistaa, että myös miehen hupaisa esikoinen Kulman pojat on nähty.

Vuoden isoin hitti Luokkakokous ei ole pohjanoteeraus, mutta on sääli, jos provosoiva psykopaattileffa määrittelee kulttuurin tilan. Teppo ja Pekko pitävät keskeisimmät hahmonsa sympaattisina vaivattomasti, vaikka hekin käyttäytyvät huonosti. Se on suomalaista, kun kaikki menee päin helvettiä, mutta helvetti vaikuttaa niinkin arkiselta asiantilalta, että toiveikkuutta ja alustavaa elämänhalua löytyy rivien välistä. Tältä pohjalta harmillisesti ei ponnisteta iskeviin ratkaisuihin, mutta onhan spedeilyäkin katsottu ilman suuria vammoja. Pistetään seuraavakin osa tulille.