Everest perustuu "uskomattomaan tositarinaan". Ennätysmäärä varakkaita pölvästejä kuoli Mount Everestillä 1996. Sen he tiesivät, ettei korkealla voi hengittää ja pakkanen saattaa syödä varpaat, mutta tuuli penteles puhalsi tavallista lujempaa. 2014 ja 2015, kun tätä teosta työstettiin, Mount Everest nielaisi vielä useampia evoluution umpikujia, joten tarina on "uskomaton" ainakin kuuroille korville. Viihde-elokuvan tekeminen pölvästeistä on arveluttavaa, mutta taide-elokuva syntyy aiheesta kuin aiheesta. Everest on hybridi. Tiedossa on realistista ryömimistä ja yskimistä, eikä kymmenen metrin loikkia romahtavilta jäälohkareilta toisille. Tarinankerronta on kuitenkin rahvaanomaisen yksiulotteista, eikä ohjaaja saa aikaan erityisen runollisia tunnelmia.

En muista suoraviivaisempaa kiipeilyelokuvaa nähneeni. Jos suon sivujuonille pari sanaa, olen paljastanut niistä puolet. Ammattilaiset vievät huipulle amatöörejä, joilla on kokemusta kiipeilystä. Ukot kukkoilevat, jos reviirit menevät ristiin. Kukaan ei vedä konekivääriä esiin ja etsi kadonnutta aarretta, vaan kun myrsky nousee, partaiset toppatakkimiehet auttavat toisiaan, jos se sattuu mahdollista olemaan. Jason Clarken näyttelemä ammattilainen ja Josh Brolinin tulkitsema amatööri esittelevät naaman puolikkaitaan kauimmin. Olin näkevinäni myös Jake Gyllenhaalin sympaattiset silmät parran ja lumen seassa.

"Yksiulotteinen taideleffa" ei vuoden isoimpien jytkyjen listalle nouse, mutta mikäli aihe kiinnostaa, leffa on nähtävä isoimmalta mahdolliselta pyyhkeeltä ja 3D:nä. Taitava kuvaaja ja yksinkertaisuus takaavat, että jylhiä maisemia ehtii tuijottaa. Lehdistönäytöksessä teos heijastettiin pefletille, mutta nousevan myrskyn ja jyrkimpien rinteiden karisma oli ilmeistä. Tulee selväksi, miten julmista olosuhteista on kyse. Ymmärrämme jaetun kokemuksen, jos yksilöiden kohtalot jäävätkin vaisuiksi. Punainen ja keltainen toppatakki jäivät jälkeen? Toinen keltainen on puolivälin puolivälissä? Onko se turvallinen sija? Miksi? Jos elokuva selkeämmin alleviivaisi, että tuossa on pahin paikka, josta on tietyn verran matkaa toiseen kiintoisaan asetelmaan, olisi helpompaa ymmärtää missä kukakin menee. Kymmenien tuntien taistelu on tiivistetty turhan kätevästi, eikä ajalla itsellään ole painoa.

Alussa myönnetään, että kiipeily on hullua, mutta todetaan, että seikkailijat tuntevat todella elävänsä. Ryömimisvaihe kommentoi väittämiä siten kuin tulkitset. Taakse jääneiden naisten lievä hysteerisyys sen sijaan pyrkii ohjaamaan ajatuksiamme, mitä pidin lievästi koomisena. Tykkään fantasioista, joissa seikkaillaan järjettömästi, hutiloidaan rahaa ja muutoin perseillään, mutta jos elämys on se, että virnistelijät maksavat omaisuuden itsemurhasta, en itke mukana automaattisesti, vaan alan miettiä, että eikö tuollakin summalla olisi voinut vaikka perustaa koulun sinne Aasiaan? Eikö sekin olisi elämys, jota muistella kiikkutuolissa?

En syytä naisnäyttelijöitä tärinöistä, onhan ohjaajaan luotettava, jos hän pyytää reagoimaan dramaattisesti puhelinluuriin. Kun muija äkäili, että vuorelle on lähetettävä helikopteri, vaikka se on vaarallista, tunsin ehtaa jännitystä! Päähenkilöitä on mahdollista kannustaa alustavasti siksi, että toisistaan huolehtivat tyypit muodostavat toimivan alakulttuurin, mutta konniksi he muuttuvat, kun mukaan viattomia vedetään. Välitin, joten taisin uskoa näkemääni.

Jos joku vaarantaa henkensä huvin vuoksi omalla kustannuksellaan ja kivaa on, tsemppiä hänelle. Evoluution umpikujaksi ihminen kuitenkin profiloituu, jos eläimellinen itsesuojeluvaisto on epäkunnossa ja isot ihmisaivot työteliäänä pitävä mielikuvitus on jäänyt kehittymättä. Jos isä lisääntyä ehtiikin, poika saattaa ajaa Toyota Corollalla puuhun jo ennen kumin repeämistä ja maailmanmatkoja ja se oli sitten siinä.