Tervetuloa ajatuksiini. Olen turhautunut, koska olen jo pitkään yrittänyt nauraa rumille naisille tuloksetta. Tuo oli feminististä huumoria, joka toimii vain, jos vitsailija on mies tai lesbo, joka pitää juttunsa omana tietonaan. Kristen Wiig, Melissa McCarthy, Amy Schumer ja pari muuta komediennea eivät oikeasti ole rumia, eikä haittaisi, vaikka he olisivatkin. Tahdon olla maailman kanssa yhtä mieltä siitä, että he ovat Will Ferrellin tasoisia persoonallisia ammattilaisia. Mutta kun ne lehmät ovat hirveitä. Itsekriittisenä feministinä en kykene kuittaamaan ongelmaa sillä huomiolla, että pidän esimerkiksi Amy Adamsia ja Emma Stonea hyvin hauskoina, koska he ovat myös poikkeuksellisen söpöjä. En halua olla sika, vaan nauraa sellaisillekin naispuolisille koomikoille, joiden syliin en tahdo istua heistä vilauksenkin nähtyäni.

Wiig näyttelee tarkoituksella hirveää lehmää komediassa Welcome to Me. Eukolla on niinkin vakava persoonallisuushäiriö, ettei hän tee muuta kuin katsoo telkkaria ja puhuu itsestään, voitko kuvitella. Minä odotin leffaa tosissani, koska arvelin, että Wiig on luotu rooliin. En yritä ivata: Wiigin kolkko, etäännyttävä narsismi on aiemminkin tehnyt monista yksittäisistä kohtauksista mielenkiintoisia. Suosittelen taputtamaan minulle. Wiig on syy katsoa tämä elokuva. Suorituksessa on täyteläisyyttä, joka estää hahmoa muuttumasta puhtaaksi vitsiksi, vaikka ylitseampuvuus on leffan perusidea. Nainen voittaa lotossa ja perustaa talk-show'n voidakseen puhua itsestään televisiossa. Kaikki kritisoivat häntä vähintäänkin katseillaan, joten on jopa velvollisuutemme suoda hänelle sympatiaa. Muuten olet natsi, senkin friikki.

Mainiota asetelmaa on ajateltu, mutta ideat esitellään luettelomaisesti. Pinnallisuus itsessään on eräänlaista sisältöä: kaikki on mahdollista, jos kukaan ei ota vastuuta. On moraalitonta antaa mielisairaan mekastaa julkisesti, mutta jos kukaan muukaan ei sano mitään... ehkä sitä hullua voisi nusaistakin, kun sillä on taipumuksia kevytkenkäisyyteen. On se kummaa, miten show jatkuu ja katsojaluvut kasvavat, vaikka kaikki pudistelevat päitään. Pienen tv-studion työntekijöiden hämmentynyt asenne ei varsinaisesti ole uskottava, onhan mauton sosiaaliporno tv-alan peruspilareita, mutta elokuva selvästikään ei halua sivujuonta, jossa päähenkilöä yritetään riistää. Se olisi erilainen tarina. Häntä vain myötäillään.

Päähenkilö vuorovaikuttaa ainoan ystävänsä kanssa sen verran, että ymmärrämme, miksi ystävä pitää ystävyyttä yksipuolisena. Muutkin suhteet saavat sekunteja. Leffa on montaasi, mutta huvittava ja omalla tavallaan hellyyttävä sellainen. Maanisuuden ja depressiivisyyden rajalla keinuva sankaritar käy läpi joutavaa historiaansa monologeissa ja näyttelijöiden avustamana. Se ei ole niin tarkkaa, ovatko näyttelijät harjoitelleet, koska se sopii tarinan virtaan paremmin, että päähenkilö neuvoo heitä suorassa lähetyksessä. Oprah on hänen esikuvansa, joten hän vaatii alati parempia tuotantoarvoja. Leffa parodioi hömppäohjelmia, minä-itte-kulttuuria, ynnä muuta; ajatuksia herää ja hukkuu. Pääroolista selviäisi myös Adams, mutta ei ole syytä satuilla, että hän pistäisi paremmaksi kuin Wiig, joka pienillä hermostuneilla ja kömpelön diivamaisilla liikkeillä myy hahmon höynähtäneen ajatusmaailman. Wiig tuo draamaa suurpiirteiseen komediaan. Leffa on lähes yhtä liikuttava kuin Bean - äärimmäinen katastrofielokuva.

Katsoin äskettäin myös leffan St. Vincent, jonka turhauttavan kaavamainen ja manipuloiva tarina saa itsensä Bill Murrayn näyttämään kömpelöltä. McCarthy heittää siinä sivussa pari repliikkiä tavallisena yksinhuoltajaäitinä. Hän on sympaattinen. Siksi vähintään yksi hänen kohtauksistaan on hauska luontevalla tavalla. Mutta yhä: Wiigin ja McCarthyn Haamujengi on pelottava ajatus. On näyttelijöitä, on tähtiä ja on pienempiä kaasupalloja, joille löytyy kyllä paikka, mikäli päätä käytetään. Mikäli.