Pitkäaikaisen yhteistyösuhteen päätös tuo Bon Jovin 13. studioalbumin ympärille meielnkiintoisen lisävärin. Kyseessä on eroalbumi - jopa katkera sellainen mutta tällä kertaa eron kohteen on levy-yhtiö Mercury Records/Island Records.

Bon Jovi on alusta lähtien (ensimmäinen albumi julkaistiin vuonna 1984) pysynyt uskollisena yhdelle ainoalle yhtiölle. Bon Jovin avulla levy-yhtiön laariin on lapioitu tajuton määrä dollareita. Kuten yleensä erolevyillä, asiat sanotaan suoraan - jopa liian suoraan. Levyn nimibiisi lataa tiskiin katkeruuden kyllästämät säkeet;
"Ah, check the box, yeah, mark this day. There's nothing more to say. After 30 years of loyalty, they let you dig a grave. Now, maybe you could learn to sing. Or even strum along. But I'll give you half the publishing. You're why I wrote this song". Iloluontoissa yhteislauluviisussa todetaan myös kitkerästi "Hope my money and my masters buy a front row seat in hell".

Burning Bridges -niminen albumi tehtiin kuulemma vastentahtoisesti, täyttämään sopimuksen viimeiset pykälät. Levyn nimikappaletta lukuunottamatta bändi pitää katkeruuden aisoissa. Bon Jovi ei halua pettää fanejaan sysipaskalla levyllä. Bändi on onnistunut kultavuosiensa jälkeen lataamaan levystä toiseen albumeilleen muutamia iskusävelmiä, jotka ovat pitäneet bändin jatkuvassa radiosoitossa. Kieltämättä on todettava, että parin viimeisen albumin kohdalla kokonaisen rieskan läpikäynti on jäänyt vain tosifanien iloksi. Uusi levy ei tuota pettymystä, sillä takuuvarmaa Bon Jovi -soundia jalostetaan jälleen muutamiksi osuviksi tunnelmapaloiksi. Kiekon kolme ensimmäistä viisua iskevät korviin tutunoloista ja radiosoittoon taipuvaa Bon Jovi -hekumointia - tunteellista ja turvallista. On hauska huomata, että taustalla kaikuva "oo ooo ooo"-kuoro toistuu lähes samanlaisena kahdessa ensimmäisessa biisissä. Reippaampi Saturday night gave me sunday morning on todellinen Jovi-kierrätys mutta bändi kierrättää omaa tuotantoaan ja se sallittakoon.

Burning Bridges on mietteliäs, hillitty, haikea ja erolevyksi yllättävän rauhallinen tekele. Bon Jovi on viime vuosina pystynyt pesemään ulkomuotoaan puhtoisemman listarockin opeilla. Bon Jovi vuosimallia 2015 on harmiton ja ympäripyöreä, aikuiseen makuun sopiva viihderock-orkesteri, joka osoittaa jatkuvuudessa olevan järkeä. Kansa odottaa Bon Jovilta tietynlaista soundia ja sydämentykytystä - bändi tarjoaa juuri sitä, mitä fanit tilaavat. Respektiä pitää jakaa levyn nimibiisistä, joka heittää harvinaisen iloluontoisesti kurat 'kettumaisen riistäjäyhtiön' silmille. Tottahan se harmittaa jos kokee tulleensa epäreilun kohtelun yliajamaksi mutta eiköhän Jon Bon Jovi ole oman osansa napannut pankkitililleen bändin vuosikymmenten menestyksestä.