Sukupuoliroolien kääntäminen voi olla mielenkiintoista. Ihan yössä (Trainwreck) kertoo sitoutumiskammoisesta naisesta, jolla on lukemattomia merkityksettömiä seksisuhteita. Onko tarjolla elokuva, jossa Cary Grantin tai edes Jack Blackin tasoinen, mutta vaihteeksi naispuolinen hulivili oppii jotakin? Gnääs. Taidanpa kääntää sukupuoliroolit uudestaan.

Kuvitellaan, että päähenkilö on Zach Galifianakisin hajuinen rottauros. Hahmo on lehden Me Naiset toimittaja, vaikka hän inhoaa naisten juttuja. Hän vain panee niitä. Hän saa pesää keneltä tahansa Scarlett Johanssonin tai Amy Adamsin tasoiselta daamilta. Nainen nähdään alasti, mutta Galifianakis pitää housutkin jalassa pannessaan. Kolme kertaa elokuvassa ilmoitetaan, että nyt vagina on harvinaisen tiukka. Galifianakis panee kolmea lesboa, joista leppoisimman hän parantaa mahtavalla melallaan. Kaksi muuta lesboa ovat harhaisia, väkivaltaisia mielipuolia. Lesbot ovat vain ihmisiä, toteaa Galifianakis ohimennen kohtauksessa, jonka pointti on se, ettei hän ole teeskentelijä. Ja totisesti, edes orgasmia hän ei teeskentele, vaan hän näyttää sängyssä yhtä masentuneelta ja hengettömältä paskaläjältä kuin kaikissa muissakin kohtauksissa. Sivumaininta: myös päähenkilön naispuoliset kollegat vaikuttavat homoseksuaaleilta, mutta ei Galifianakis sentään useimpia heistä pane.

Vertasin Galifianakisia kerran WC-harjaan. Amy Schumer on naispuolinen Galifianakis. Schumerin sympaattisin piirre on se, että hän tunkee suuhunsa mm. pullon julisteessa ja robotin sormen erään lehden kannessa, koska hänen naamansa rupsahtaa mummomaiseksi ilman venytystä; itsekin yritän työntää alahampaat ylempien ohi, koska minulla ei ole leukaa. Miksei maailma juhli sisäistä kauneutta? Moni kakku päältä kaunis, jeh? Ainoa muistamani kakku, joka ei ollut kaunis, ei itseasiassa maistunut hyvältä, koska minä hyödytön kellonsoittaja leivoin sen kiroillen saatanasti. Vastaavassa hengessä rottamummo Schumer on masentavan negatiivinen, kyyninen ja väsynyt. Hahmo on sitten vielä erikseen ontto, itsekeskeinen, suvaitsematon ja muuta. Romanttinen komedia on totisesti kuollut lajityyppi, jos vuoden suosituimmassa sellaisessa Schumer seurustelee (aluksi) pellepainin maailmanmestarin John Cenan kanssa.

Päähenkilö on kamala tarkoituksella. Olennaista on vain jatko. Hänet lähetetään haastattelemaan Bill Haderin tulkitsemaa arvostettua kirurgia. Hän ottaa miehen omaksi, koska onhan se myös Natalie Portmanin näköistä raketti-insinööriä Seiskalle haastatelleen Turhapuron mielestä ilmoitusluontoinen asia, että nyt hän ottaa persettä. Olen kuollakseni kyllästynyt panemiseen ennen suhteen alkua. Tässä tapauksessa ensimmäinen huomionarvoinen vuorovaikutustilanne on se, kun päähenkilö kieltäytyy halimasta panon jälkeen. Sitten hän ilmoittaa montaasissa, että he ovat ihastuneet. Hahmojen välillä ei ole kemiaa, suhde ei ole alustavastikaan uskottava. Kun he riitelevät, mies nukahtaa. Jos mukana on enemmänkin merkityksellistä vuorovaikutusta, en sitä muista, mutta tarina mukailee silti romanttisten komedioiden pääpiirteitä.

Päähenkilön perhesuhteet ovat samaa tasoa. Hän rakastaa sairasta isäänsä. Viisikymppisen näyttelijän tulkitsema viimeisiään vetelevä vanhus on terävä ja pirteä kuin peipponen. Isä ja tytär eivät tee mitään, joten pullistelin silmiä, kun muutoin innoton Schumer reagoi vahvasti isään liittyviin käänteisiin. Keskittymiskykyä vaatii senkin ymmärtäminen, mitä eukon ja siskon välillä on meneillään. Ainoat hetket, joina Schumer ja joku vaikuttavat viihtyvän samassa huoneessa, ovat modernia, improvisoitua, rytmin hukkaavaa rönsyilyä. Ihmissuhde, johon panostetaan eniten, on kirurgin ja itseään näyttelevän koripallotähden LeBron Jamesin välinen. Tunnetusti mikään ei ole niin hauskaa, kuin itsetyytyväinen, silmää iskevä cameo-suoritus muovista valetulta julkkikselta. He käyvät syömässä. He pelaavat palloa. Homoeroottista tämä ei ole, sillä meininki on väkinäistä, ja hintahtavampia mieshahmoja löytyy 6+.

Päähenkilön työ jää sivumaininnaksi. Hän työskentelee moraalittomalle miestenlehdelle, mutta haastattelusta on tulossa asiallinen, millä ei ole väliä, koska ei se ketään kiinnosta. Monikin tyyppi esiintyy edukseen Schumerin rinnalla, mutta erityisen noloa juhlakalun - tai siis bilereiän - kannalta on se, että toimituksessa työskentelevät Tilda Swinton ja Ezra Miller, joiden pienissä suorituksissa on sähköä materiaalista riippumatta ikään kuin he olisivat elokuva-alan ammattilaisia.

Sanon sen pasifistisena feministinä, että moderneissa, juhlituissa naiskoomikoissa (mm. Schumer, McCarthy, Wiig) on se vika, ettei kukaan halua eikä saa tintata heitä kuonoon, vaikka he äijäilevät ja tinttaus on asia, joka viimekädessä pitää äijät kurissa. Jos miespuolisen päähenkilön kusipäisyys saavuttaa kriittisen tason, on todennäköistä, että joku suuttuu tai pillahtaa itkuun. Sivuhahmon väkevä reaktio osoittaa, että elokuva kunnioittaa inhimillisiä tunteita. Sika saattaa saada läimäisyn tai luuvitosen leukaan. Ei tämä hyvä asia ole, mutta vähän kömpelömpikin leffa osaa pelastaa hahmon sillä tempulla, että hän vaikuttaa ymmärtävän ansainneensa kohtalonsa. Modernien naiskoomikoiden elokuvat toisinaan myöntävät, että hahmo on kamala, mutta tavallaan kyse on kuitenkin siitä, että naisella on oikeus olla yhtä kamala kuin miehet, eikä hirviön yhtäkkiä esittämässä anteeksipyynnössä täten ole mitään luontevaa.

Jos pidät tästä elokuvasta, pidä koko planeetta. Minä muutan jonnekin, jossa on samaistuttavampia asioita, kuten satunnaisia kaasupurkauksia.