Harhainen, läski, hintahtava luuserinörtti oli nuoruudessaan hyvä yksinkertaisessa videopelissä. Huomattavasti kiinnostuneempi hän oli toisen pelin punapukuisesta soturittaresta. Jos hän saisi lampun hengeltä kolme toivetta, hän luultavasti toivoisi kolme kertaa, että kyseinen videopelihahmo muuttuu todelliseksi, sillä eihän sitä voi olla varma, että ensimmäinen versio on sama kuin omissa fantasioissa. Jos nörtti menee katsomaan kammottavan elokuvan Pixels, ei hän voi antaa minimiarvosanaa. Kun studiopomojen komitea yrittää laskelmoida kokoon fanipoikia lypsävän kyynisen rahastuksen, on mahdollista, että yksityiskohta tai kaksi menee oikein. Ehkä puhumme ohikiitävistä sekunneista. Mutta jos olet esimerkiksi pikimusta orja, jota valkoiset snobit ovat potkineet 30 vuotta, eivätkö ihmisarvosi tunnistavat sekunnit ole taidetta?

Pixels perustuu lyhytelokuvaan, joka on yksinkertainen harjoitelma: kaupunki tuhotaan vanhojen videopelien tyylillä. Pikselihirviöt muuttavat muutkin asiat pikseleiksi. Jos Tetris-palikoita putoaa talon päälle, talon ylin kerros katoaa. Vastaavaa meininkiä nähdään reilusti elokuvaversion erinomaisen huipennuksen aikana. Tahdoin nähdä tämän, joten sanaa "erinomainen" on käytettävä. Se on totta, että teos symboloi kaikkea, mikä Hollywoodissa on pielessä. Muistaako joku Donkey Kongin ja Pac-Manin? Sitten varmaan täytyy tehdä elokuva, jossa ne hyökkäävät, koska avaruusolennot sekosivat. Jos olet niin tyhmä, että haluat tämän nähdä, viimeinen näytös palvelee: kaaos on uljaan surrealistinen.

Älä kysy tekijöiltä, mikä on lajityyppi. Tehostekomedia on uusi aluevaltaus Adam Sandlerin tiimille, eikä pallo pysy näpeissä. Tehostekohtausten välissä yritetään saada käyntiin Sandlerin tyylinen ihmissuhdekomedia, mutta koska hahmojen suhteet eivät ole pääasia, elokuva ei onnistu vakuuttamaan, että näyttelijät näyttelevät hahmoja. Sandler on lähinnä väsynyt. Harhaista, läskiä, jne. nörttiä tulkitseva Josh Gad ja rokkarimaista nörttiä näyttelevä Peter Dinklage irrottelevat kuin joku Aake Kalliala sketsiohjelmassa. Suoritukset ovat kamalia ja epätasaisia, eli tässä tapauksessa piristävän provosoivia.

Videopelit olivat edustettuna, kun avaruuteen lähetettiin kooste ihmiskunnan kulttuurista. Siksi kaikki tapahtuu. On jokseenkin uskomatonta, miten pinnalliselta ja epäloogiselta elokuva tuntuu loputtomasta jaarittelusta huolimatta. Jos olet nähnyt trailerin, tiedät kaiken. Hahmotkin ovat nähneet sen. Eivät he invaasiota varsinaisesti ihmettele. Nörttien on oteltava hirviöitä vastaan vanhojen pelien säännöillä, joten naps, nyt hallitus on keksinyt asiaankuuluvat valokanuunat ja Pac-Manin aaveiden väriset autot, jotka muuttuvat sinisiksi, jos Pac-Man syö power-upin. Väliajalla Sandler vikittelee kuivaa muijaa. Pohdin joutessani, minkälainen elokuva voisi olla, jos vaikkapa John Cleese näyttelisi röyhkeää pompöösiä ulkoavaruudesta, joka suvaitsee saapua järjestämiinsä kisoihin. Mihin katosivat rehelliset kreisikomediat? Onko kreisikomedia yhä sana, jonka ihmiset ymmärtävät?

Ohjauksesta vastaa Chris Columbus. Uskoin vuonna 2002, että hänen ohjaamansa Harry Potter ja salaisuuksien kammio on parempi elokuva kuin Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (Kahden tornin pidennetty versio on asia erikseen). En usko, että Columbus on eläessään koskenut videopeliin. Hän ei kykene kuvakerronnalla ilmaisemaan, mitä mestaripelaaja tekee käytännössä. Muun muassa siksi elokuva joutuu selittämällä selittämään yksinkertaisetkin asiat. Columbus tuntee tehosteet. Pikselihirviöt ovat hohtavia ja toiminta tapahtuu usein yöllä, joten kontrasti on täydellinen 3D-efektejä ajatellen. Edes toiminta ei saanut minua kannustamaan hahmoja, mutta tuijotin vilkkuvia värejä kuin kissa akvaariota.