Yhden kuvan Cara Delevingnen kasvoista nähtyäni arvasin oikein, että hän on merkittävä (palkittu, tms.) malli. Pari minuuttia hänen hauskaa suoritustaan seurattuani totesin, että hän on huomisen supertähti. Paper Towns toimii, koska haluat nähdä lisää Delevingneä, jonka terävän, ilkikurisen ja itsetietoisen katseen takana tapahtuu asioita. Alkuasetelma on se, että hän jättää meidät! Hänen auransa antaa muulle sisällölle hautumisaikaa, jota se tarvitsee. Delevingne nähdään pian sivurooleissa elokuvissa Pan ja Suicide Squad; hyvässä lykyssä Luc Bessonin Valerian on hänelle sitä, mitä The Fifth Element oli Milla Jovovichille.

Delevingne näyttelee mystistä naapurin tyttöä, johon tusinanörtti rakastui ensisilmäyksellä jo pikkupoikana. Nörtti ja tyttö ystävystyivät, mutta ajautuivat erilleen, koska poika ei lähtenyt mukaan hullutuksiin. High School on päättymässä. Eräänä iltana tyttö ilmestyy pojan ikkunaan pyytämään apua. Hän aikoo kostaa petollisille kavereilleen leikkisästi. Anarkistinen yö on pojalle taianomainen. Kun tyttö seuraavana päivänä tekee yhden kuuluisista katoamistempuistaan, poika yrittää sydän (yms.) sykkien selvittää, mitä tyttö juonii. Mainittu Suicide Squad kertoo Batman-konnista, joten tuumin väkisinkin, että Delevingnen hahmo on sellaisen esiaste: hän on virittänyt kaukaa haettuja johtolankoja kuin Arvuuttaja. Leffa on harmiton, mutta eräs paikka, jonne poika päätyy, on kuin sarjamurhaajan salaluola.

Olemme nyt jumissa maireasti virnistelevän nörtin ja hänen mälsien kavereidensa kanssa, mutta ehkä lämpenemme tyypille, joka on samaa mieltä siitä, kuka on tähti. Hahmot ja muut elementit esitellään hitusen oudolla rytmillä, mutta en tyrmää päätöksiä suoralta kädeltä. Se voi olla hyvä asia, ettei suunta ole selvä. Olennaisin teema maalautuu selkeäksi: nuorten elämä on muuttumassa. Kaikki on päättymässä ja vasta alkamassa. Yhteiskunnan talutusnuorassa mainiosti viihtynyt poika maistelee ajatusta vapaudesta. Maanisen unelmakeijutytön mukaan kotikaupunki on paperikaupunki (olematon kaupunki, jollaisia pultataan karttoihin tekijänoikeussyistä). Onko se?

Nuoruus... Se on täyttä paskaa, joten on kiiteltävä elokuvaa, jonka aktivoi pääasiassa herkkiä, myönteisiä muistoja. Olen väittänyt, että Sandra Bullock on ensimmäinen ihminen, jonka kanssa tahdoin naimisiin? Itseasiassa muistan vanhempieni selittäneen, etten voi mennä naimisiin naapurin tytön kanssa, koska liian lähekkäin kasvaneille syntyy kieroutuneita lapsia - jo siinäkö vaiheessa kaikki meni pieleen? Aidon elämän outoutta on hankala simuloida, eikä Paper Towns vakuuta sillä osastolla, vaan jokaiselle luontevan sympaattiselle hetkelle löytyy pariksi käsikirjoituksen makuista elvistelyä. Huhun mukaan Delevingne liittyi pikkutyttönä sirkukseen! Edes se ei ole uskottavaa, että huhu on liikkeellä, mutta elokuva kommentoi kyllä sitä, miten todennäköisesti huhut pitävät kutinsa. Leffa on fiksumpi, kuin miltä se näyttää.

Oletko koskaan hyvästellyt ketään hymyllä ja nyökkäyksellä? Paper Towns on sen suuntainen elämys. Hetkessä voi olla tiettyä sielua rakentavaa syvyyttä, vaikkei nyökkäyksellä hylätty henkilö välttämättä ollut sydänystävä. On todennäköistä, että toisen tai molempien hymyssä oli vastaavaa suojaavaa sarkasmia, jolla tämän leffan pääosanesittäjän Nat Wolffin lärvi on marinoitu. Hän on ihan kiva, uskottava ihminen. Leffa on ihan kiva. Elämä on ihan kivaa. Karismaattisesti sarkastinen Delevingne on jotakin parempaa; edes sirppisoluanemia ei pelota, kun häntä katsoo. Suositun vaihtoehtoisen teorian mukaan hän on oksettava kulmakarvahirviö, tiedetään, tiedetään.