Röyhkeä nettikoomikko tahtoo nauraa nörtille, joka on vammauttanut itsensä, mutta haastattelu ei onnistu, joten hän tarvitsee nopeasti uuden uhrin. Alivuokralaista etsivä vanhus vaikuttaa lupaavan epätoivoiselta. Valitettavasti pappa on psykopaatti, joka pitää mursuista enemmän kuin ihmisistä. Enempää ei kannata tietää etukäteen. Tusk on näkemisen arvoinen, jos ohjaaja Kevin Smithin huumorintaju kolahtaa, sillä Smith on kokeellisessa vaiheessa urallaan ja kykeneväinen yllättämään. Tusk on kauhukomedia, tai ennemminkin käytännön pila. Smith ja kumppanit ovat kehitelleet hölmöjä elokuvaideoita podcasteissa. Jo se on vitsi, että elokuva on olemassa.

Nettikoomikon nimi Wallace ("wallas") kuulostaa samalta kuin "walrus" ja hänellä on mursunviikset. Tämä Justin Longin näyttelemä nilkki asuu sarjamurhaajien luvatussa maassa Yhdysvalloissa, mutta vaikeuksiin hän ajautuu lämminhenkisessä Kanadassa. Katsoja johdatellaan inhoamaan Wallacea ja odottamaan koomisen julmaa rangaistusta. Tunnelma tiivistyy, kun Michael Parksin näyttelemä korven käpy esitellään ja herra tuoksuu karismalle ja mysteereille. Ennen kuin leffa yrittää työntää sormet kurkkuusi, uudet signaalit antavat Wallacesta moniulotteisemman kuvan. Onko teos sittenkin mahdollista ottaa vakavasti?

Leffa leikkii katsojalla. Resursseja väärinkäytetään kieli poskessa. Merkittävin miinus on se, ettei manipulointi onnistu erityisen hyvin: olisin mielelläni erehtynyt välittämään näistä hahmoista. Näytteleminen on tavallaan laadukkainta, mitä Smithin töissä on nähty, joskin Parks oli mainio myös vihapastorina Red Statessa. Long ja päähenkilön tyttöystävää näyttelevä Génesis Rodríguez kunnioittavat tarinan painoa. Johnny Depp ei kunnioita. Hänen hahmonsa on sketsiviihteen tasoista parodiaa omapäisistä etsivistä ja Smith istuttaa hänet prikulleen keskelle kuvaa lässyttämään joutavia. Smithin ja Deppin tyttäret näyttelevät sivuhahmoja, jotka jatkavat pian omassa elokuvassaan Yoga Hosers. Niin vakava teos tämä on.

Smithin keskusteluihin ja monologeihin keskittyvä kerronta voi olla koukuttavaa, kuten Parksin puheenvuorot muistuttavat. Muiden leipälävet lyövät tyhjää kiusallisen usein. Smith on itsekin sitä mieltä, ettei kuvakerronta ole hänen vahvuutensa, mutta enpä tiedä, onko kyse itsekritiikistä vai laiskuudesta. Nopeasti kuvattu Tusk yhdistelee moitteettoman käyttökelpoisia otoksia ja amatöörimäistä vetelyyttä. Tarkoituksellinen tökeryys tekee kärkevimmästä materiaalista huvittavaa, mutta tällainenkin elokuva on mahdollista tasapainottaa tyydyttävämmäksi.

Painotan, että elokuvalla on ideoita. Tyhjäkäyntiä esiintyy, mutta sen verran vahvaa sisäinen logiikka on, että viimeisen kohtauksen aikana on mahdollista "yhdistää langat" ja "ymmärtää sanoma", tai jotakin sinnepäin. Hulluus on aina kiehtovampaa, kun taustalla kaikuu illuusio järjestä. Se tuskin kuulostaa erikoiselta, että ikävä ihminen joutuu ikävämmän ihmisen uhriksi, mutta miltä kuulostaa se, että asetelma on tässä tapauksessa viittaus hölynpölystä tunnetun Lewis Carrollin runoon mursusta ja puusepästä, jotka ovat molemmat ketkuja? Smith on viitannut runoon aiemminkin eri tavalla.

Kuuntelin elokuvan jälkeen podcastin, jossa Smith nauraa itsensä hengiltä visioidessaan, miten idioottimainen leffasta voi tulla. Podcast on hauskempi kuin elokuva, mutta en missään nimessä väitä, että joidenkin ideoiden pitäisi jäädä ideoiksi. Kaikki on hyvin, kunhan Kummelia haastavammalle huumorille allergiset olettavat tämän olevan pahimmanlaatuinen taide-elokuva.