Depeche Moden Martin Gore onnistuu hienoisesti yllättämään uudella sooloalbumillaan MG. Gore ei kosiskele suurta yleisöä vaan tuottaa markkinoille kokeilevaa ja elokuvamaisen tiheätunnelmaista elektronista tunnelmointia. Levyltä ei löydy lainkaan vokaaliosuuksia. Paikoin musiikillisia viitteitä voi jäljittää hyvinkin kauas historiaan mutta kyseessä ei ole kuitenkaan varsinainen retrolevy. Gore tuo esille nuoruuden vaikutteitaan mutta taivuttaa ne omiin käyttötarkoituksiinsa.

Goren työn jälkeä on helppo verrata ex-Depeche Mode Vince Clarkin ja Goren yhteistyöprojektiin VCMG:n. Goren sooloalbumissa on paljon samaa mutta rytmileikittelyt ja paksumpi biitti jätetään pienemään osaan. Tuoreella levyllä Gore tunnelmoi - paikoin Vangeliksen ja Jarren tahtiin, hetkittäin henkinen oppi-isä on Brian Eno. Parin viisun kohdalla kuljetaan Blade Runnerin tunnelmissa. Mutta Aphex Twin -henkinen levottomuus on läsnä, vaikka jostain taustalta kaikuu myös Kraftwerkin ikiaikaisia kaikuja.

"I wanted to keep the music very electronic, very filmic and give it an almost sci-fi like quality". Goren sävellykset eivät etsi helpointa reittiä. Europa hymn on ehkä levyn flirttailevin tekele. Lämminhenkinen syntikkamaalailu on retroilevan kaunis ja vapaamielinen. Brink iskee kunnon biittimyllyä ja Exalt rikkoo kaavaa edeten ennemminkin äänimaiseman ehdoilla, hieman Squarepusherin mieleen tuovalla paineella. Creeperista on löytävinään äänimaisemaa Kraftwerkista Klaus Schulzeen. Spiral kiehtoo kokeellisen asenteen johdosta. Stealth tuo mieleen Trent Reznorin ja Nine Inch Nailsin Hesitation Marks -kiekon.

Martin Goren MG on hieman väritön seikkailu elektronisen musiikin kauko-ja lähimenneisyyteen. Mielenkiintoiseksi levyn tekee loputon vaikutteiden ja sidonnaisuuksien verkko, jonka kautta Gore paljastaa musiikillisia kehityskaariaan.