Aisti ruoka. Aisti musiikki. Aisti Afrikan lämpö ja toisella puolella planeettaa armeliaasti viilentävä sade. Aisti rakastetun kosketus ja omistautuneisuus ja synnytyksen tuska ja ilo. Aisti vaara joka nurkan takana. Aisti seitsemän sivupersoonallisuuttasi. Sano niille jotakin. Ehkä ne auttavat ymmärtämään, mistä on kyse.

Netflix-sarja Sense8 alkaa kuten ennustettua. Ähkivä ja puhkuva muija tekee jotakin mystistä. Niinpä kahdeksan päähenkilön mielet alkavat yhdistyä. Naisen miesystävä vierailee muutaman sankarin luona selittääkseen lisää. Ensimmäisistä minuuteista päätellen mystinen konna tietää jotakin, mitä mystisen kiva selittelijä ei. Voi kuinka mahtavan mielenkiintoista. Katsotaan tätä sarjaa viisi vuotta, jotta saamme kuulla sellaisen selityksen, että pimpeli pompeli ja haista katsoja reikä.

Ehkä emme tahdo mysteeriä. Ehkä minkälainen tv-sarja tahansa kelpaa, kunhan se on hyvä. Tässä tapauksessa Sense8 palvelee. Sarja kertoo kaiken kaikesta. Sarja poukkoilee vaihtelevista tilanteista toisiin, koska sillä on sellainen fiilis. Chicagon kunniallisin kyttä ja kieroon kasvatettu saksalainen timanttivaras eivät nahistele keskenään, mutta on mielenkiintoista, miten helppoa lain eri puolille asettuneiden miesten kannustaminen on. Kylkeen sopii tarina lesbohakkerista, joka saa kuumaa kyytiä sängyssä ensimmäisessä kohtauksessaan. Haittaako, että hän on entinen mies? Juu ei, onhan näyttelijä sentään nainen, päättelee Jussi ja tsemppiä hänelle, jos havainnointikyky on tuota luokkaa. Katsotaan mitä kuuluu hindunaiselle, joka ei tahdo mennä naimisiin maallistuneen suvun jäsenen kanssa, vaikka mies on täyteläisen ihana unelmavävy. Nyt jätkä tanssiikin kuin Bollywood-musikaaleissa. Kali kali kutta kutta kutta iijuu iijuu!

Muutamat hahmot päätyvät varhain mysteerin jäljille. Asetelma on kuitenkin se, että mysteeri sitoo löyhästi yhteen kahdeksan tarinaa, joissa on omat uhkansa, sivuhahmonsa ja syventävät takaumansa. Kerronta voi tuntua hitaalta, jos se ei riitä, että elämän tarkoitus tulee selväksi jo ennen 1. kauden puoliväliä.

Päähenkilöt kykenevät telepaattisesti vierailemaan toistensa luona. Heidän välillään ei ole kitkaa. He ovat avoimia ja kuuntelevat toisiaan. Osalle tämä on heti luontevaa kuin uneksiminen. Sarja sanoo suoraan, että superyhteisöllisyys on ihmisyyttä täydellisimmillään. Vahvat ja vaihtelevat tunnelmat herättävät väittämän eloon. Keskustelut ovat herkkiä ja sarjalla on erinomainen, itseironinen huumorintaju. Kun selkäydinorgasmien sarja on kaatanut katsojan puolustukset, on oikea aika muistaa, että tämä on myös tieteisjännäri. Poliisi, varas, hakkeri, tiedenainen, näyttelijä, potkunyrkkeilijä, muusikko ja kuski kykenevät neuvottelemaan ja lainaamaan toistensa kykyjä ja luonteenpiirteitä.

Pääpahis on Sigmund Freud kuten Matrix-trilogiassa. Satunnaiset muut psykopaatit ahdistelevat sankareita aktiivisemmin. Islantilainen huumekeiju ajautuu huonoon seuraan. AIDS-mutsistaan huolestunut afrikkalainen mies saa tarjouksen, josta hän ei voi kieltäytyä. Iloton korealainen bisnesnainen jatkaa sukunsa sikojen sietämistä. Meksikolaisten tv-leffojen machotähti on suhteellisen onnellinen kaappihomo, kunnes hän kohtaa naisystävänsä ex-miehen. Joskus sankarit jakavat tunteen. Joskus tarve johtaa vierailuun. Taiteelliset montaasit pyrkivät sulattamaan porukan yhdeksi lihaksi. Varhaisessa vaiheessa tyypit hyräilevät samaa kappaletta tietämättä miksi. Jos pidät jo tätä kauniina hetkenä, voi pojat, asioita on luvassa.

Positiivisuus ja elämänilo erottavat sarjan kyynisistä mysteerivihjailuista. Maailma on paha ja väkivaltainen, ja toki jännitys tiivistyy jännärissä, mutta suunnista olennaisin on ydinporukan hiljalleen kehittyvä yhteys. Se on hippifantasia - hei mies, me ollaan yhtä, hei -, mutta selkeän vertauskuvallinen sellainen. Sivuhahmot ovat vahvasti hengessä mukana. Eräässä ajatuksia ohjaavassa kohtauksessa machonäyttelijä istuu yksin taidegalleriassa. Aluksi hän muistelee, mitä normaali miesystävä sanoi. Sitten hän käy keskustelun telepaattisen transnaisen kanssa. Keskustelu paitsi vertaa äänessä olevien kohtaloita, myös mainitsee pari menneen sukupolven mietettä. Mies istuu yksin, mutta monet ovat läsnä.

Kyseessä ei ole Lost, joka valehtelee olevansa nerokas palapeli, vaan tarinat kertovat mistä ne kertovat. Tunnelataukselle on tarkoitus antautua. Jos takerrut siihen, että toimintakohtaus on ylitseampuva tai moraaliltaan hämärä, huomasitko varmasti, että se tyyppi, jonka sukunimi on van Damnne ja joka ajaa autolla, jonka kyljessä on Jean-Claude Van Damme, jauhaa koko ajan Van Dammen roskaleffojen inspiroivasta vaikutuksesta? Joskus asiat vain tuntuvat hyvältä. Logiikkavirheitä ja tyhjäkäyntiä on mahdollista bongata. Omaan hermooni iski kipeimmin se, että kun erään päähenkilön aivoissa väitetään olevan vikaa, hänen partnerinsa on kärkkäämpi uskomaan höpönlöpöön kuin hän. Sarja ei pelkää vajota ällösöpöksi rakkautta käsitellessään ja se on kivaa, mutta kuka haluaisi partnerin, joka inttää, että älä huoli, perunan kokoinen kivi tississäsi tai kivespussissasi on ihana osa sinua?

Alku on raskas kaaoksen koosta johtuen, mutta koin sarjan kehittyvän alati parempaan suuntaan. Kaikki liittyy kaikkeen siten kuin samojen tekijöiden elokuvassa Pilvikartasto: ihmiskunta on yhtä. On absurdia tuntea ymmärtävänsä kahdeksaa erilaista ihmistä (tarkemmin sanoen: mitä oikeat ihmiset sarjan takana yrittävät sanoa tällä samaistuttavien ja pöhköjen tilanteiden kokoelmalla) ja menettää ote sanomasta välittömästi sarjan päätyttyä. En tiedä, miksi yhä niin teen, mutta yhdistin itseni ihmiskuntaan nettikaapelilla. Sense8 ei sittenkään ole mitä luulin. Se on kuulemma tylsä tieteissarja muutamia vauhdikkaita kostokohtauksia lukuunottamatta ja tökeröä homo- ja transupropagandaa tauotta tyriviltä Matrix-veljeksiltä, joista toinen on nykyään sisko. Pih. Monet asiat ovat kauniita teoriassa. Pieni merenneito tuskin olisi suosikkielokuvani, jos Ariel joutuisi puhumaan ihmisten kanssa.