Faith No More: Sol Invictus
Mitä voi odottaa jo vuosikymmeniä sitten pysyvän leimansa rock-musiikin historiaan jättäneeltä orkesterilta, joka tekee paluun levyttävien orkesterien joukkoon 18 vuoden tauon jälkeen? Voisi kuvitella Faith No Moren pysyttelevän erossa levytysprojektista, jos luotto omaan elinvoimaisuuteen olisi kadonnut. Pelko ja epävarmuus on turhaa. Faith No More kuulostaa itseltään, ehkä turhankin perusvarmalta ja puunatulta mutta ilmassa on reilusti King For a Day -albumin aikaista soundia ja värinää. Bändi ei ole vireimmillään tai kokeilunhalun pauloissa, ennemminkin ollaan liikkeella 'varma maali ja voitto kotiin' -asenteella.
Pattonin ääni antaa toiminnalle välittömästi oikean suunnan. Leyvn aloittava intromainen nimibiisi kuulostaa...tajuttoman hyvältä, näin vuosien jälkeen. Ennakkoon soinut sinkkubiisi Motherfucker on levyllä jätetty kiekon loppupuolelle, hyvä ratkaisu. Viisu on ihan kiva mutta ei mikään tajunnanräjäyttäjä - biisi kaipaisi silmissä välähtävää hulluuden palon hekumaa. Superhero tuo väistämättä mieleen bändin vanhemman tuotannon ja keikoilla biisi solahtaa vaivatta Midlife Crisisin ja Digging the graven vanaveteen. Rauhallisempi Sunny side up on loistava ja levoton Separation anxiety säteilee sitä kuuluisaa hulluuden kiiltoa - soundissa on tukevasti Faith No More -retroa,
Lou Reediltä kuulostava Cone of shame jää hieman vaisuksi ja Rise of the fall kuulostaa jo turhankin lainailevalta tuttavuudelta - vanha demopala? Black friday ilmentää bändin halua kokeilla ja etsiä uusia polkuja, elinvoimaisuuden merkki. Matador on jo keikoilla jalostettu toimivaksi FNM-julistukseksi. Levyn päättävä From the dead laittaa kukkaseppelettä hiuksiin ja sädehtii kuin hippikesän kuumimpina päivinä.
Faith No More on tehnyt paluun ja myös onnistuneen albumin. Kiekko ei jää historiaan uusia uria aukovana johtotähtenä mutta kylläkin mitat täyttävänä paluulevynä, jolla ansaitaan katu-uskottavuutta eikä tahrata legendan muotokuvaa. Sol Invictus on levy, johon on helppo ihastua - asiaa auttaa, jos vanha rakkaus hehkuu yhä muistojen syövereissä.
Pattonin ääni antaa toiminnalle välittömästi oikean suunnan. Leyvn aloittava intromainen nimibiisi kuulostaa...tajuttoman hyvältä, näin vuosien jälkeen. Ennakkoon soinut sinkkubiisi Motherfucker on levyllä jätetty kiekon loppupuolelle, hyvä ratkaisu. Viisu on ihan kiva mutta ei mikään tajunnanräjäyttäjä - biisi kaipaisi silmissä välähtävää hulluuden palon hekumaa. Superhero tuo väistämättä mieleen bändin vanhemman tuotannon ja keikoilla biisi solahtaa vaivatta Midlife Crisisin ja Digging the graven vanaveteen. Rauhallisempi Sunny side up on loistava ja levoton Separation anxiety säteilee sitä kuuluisaa hulluuden kiiltoa - soundissa on tukevasti Faith No More -retroa,
Lou Reediltä kuulostava Cone of shame jää hieman vaisuksi ja Rise of the fall kuulostaa jo turhankin lainailevalta tuttavuudelta - vanha demopala? Black friday ilmentää bändin halua kokeilla ja etsiä uusia polkuja, elinvoimaisuuden merkki. Matador on jo keikoilla jalostettu toimivaksi FNM-julistukseksi. Levyn päättävä From the dead laittaa kukkaseppelettä hiuksiin ja sädehtii kuin hippikesän kuumimpina päivinä.
Faith No More on tehnyt paluun ja myös onnistuneen albumin. Kiekko ei jää historiaan uusia uria aukovana johtotähtenä mutta kylläkin mitat täyttävänä paluulevynä, jolla ansaitaan katu-uskottavuutta eikä tahrata legendan muotokuvaa. Sol Invictus on levy, johon on helppo ihastua - asiaa auttaa, jos vanha rakkaus hehkuu yhä muistojen syövereissä.
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti