13-vuotiaalle tytölle ei löydy turvallista satamaa. Läheisin perheenjäsen on koira, jonka kanssa hän päätyy kärttyisen isän nurkkiin kolkon äidin karattua omille teilleen. Kun tyttö koiran menettää, koira profiloituu toiseksi päähenkilöksi. Muut kuin tyttö suhtautuvat piskiin kielteisesti mukaanlaskien sekarotuisia erikseen verottava valtio. Hylätty koira tutustuu katujen kulttuuriin ja pakoilee rankkureita kuin perhe-elokuvissa, joskin tunnelmat lipsuvat raadollisempaan suuntaan. Tiedämme mikä on lopputulos, sillä White God (Fehér isten) alkaa huomion vangitsevalla otoksella, jossa kymmenet tai sadat koirat juoksevat pitkin Budapestin katuja. Sorretut iskevät takaisin kuten apinat ennen heitä.

Kun leffasta kuulin, kuulin samalla, että kyseessä on "vertauskuva etnisten ryhmien välisistä jännitteistä Euroopassa". Teema on terveellisempää muotoilla siten, että negatiivisesta asenneilmapiiristä kärsivät kaikki vähäosaiset: lapset, eläimet ja vertauskuvalliset höpönassut. Käytännössä kyse on siitä, että nurkkaan ahdistettu eläin puree. Koirat saavat paljon sympatiaa, mutta on hieman eri asia ajatella, että "koiratkin ovat älykkäitä ja tuntevia olentoja", kuin tuumia, että "eipä kannata aukoa naapurin Saddam Boko Haramille". Toki myös Apinoiden planeetta -sarjaa on verrattu ihmisoikeustaisteluihin, mutta liian jäykkä ajattelu muuttuu koomiseksi.

Kyseessä on puhdasta elokuvataidetta. Aistikasta ja intensiivistä kuvausta tehostetaan vaihtelevalla, usein mahtipontisella musiikilla; dialogia tarvitaan yhtä paljon kuin Mad Maxissa. Asetelmassa ei ole muuta positiivista kuin tytön ja koiran rakkaus, mutta tämäkin ruokkii toivon liekkiä. Niinpä se on surullista, eikä turruttavaa, että muut ovat kylmiä, kyynisiä, vihaisia ja/tai piittaamattomia. Negatiivisuus ruokkii negatiivisuutta. Joskus kiehuu yli. Koirat tahtovat kostaa ja kirmata vapaina - armeijana. Ihmiset valtaavat kadut todennäköisemmin kuin eläimet, mutta kukkahattutäti on epäonnistunut kukkahattutätinä, jos koira on hänestä vähän niin kuin ulkomaalainen poikaystävä, jonka raivohulluus tuntuu loogiselta käänteeltä. Mutta ei jauheta tätä. Toki osaamme ajatella yleisluontoisesti. Elokuva on suurpiirteinen tunteellinen matka, eikä uusi Eläinten vallankumous.

Isot otokset ovat näkemisen arvoisia, vaan näyttelijät ovat mieleenpainuvin juttu. Ihmistyttökin on sympaattinen, mutta päähenkilöä näyttelevät koiraveljekset ansaitsisivat Oscarin. En muista usein pysähtyneeni ihastelemaan, miten paljon jo liikkeet kertovat eläimen aivoituksista. Pääosakoirien kasvot ovat niin riipaisevan tunteellisia, ettei Suomesta löydy kymmentäkään ihmistä, jotka kykenevät samaan, eikä tämä varsinaisesti ollut vitsi. Koirat ovat niin vakuuttavia, että koin eläytymisen vaikeaksi: pysäytin elokuvan etsiäkseni lupauksen siitä, ettei kyseessä ole eläinrääkkäystä. Kuulemma koirat osaavat myötäelää kouluttajan ilmaisemissa tunteissa. Erästä lyhyttä tappelukohtausta kuvattiin viikko. Minua ei yleensäkään kannata kuunnella, koska olen kasvissyöjä, joka saa sateella paniikkikohtauksen nähdessään oksan kahden väistetyn madon jälkeen, mutta tunsin empatiakykyni hitusen vielä laajentuvan.

Elokuva osaa ruikuttaa ja fiilistellä, ja pidin sitä liikuttavana loppumetreilläkin, mutta pinta ei täysin peitä tarinan kankeutta. Isän ja tyttären suhteesta uupuu paloja. Isä ei ole paha mies. Hän puhaltelee saippuakuplia odottaessaan lapsen näkemistä, vaikkei hän käytännössä isin hommia osaa. Elokuva kärjistämällä kärjistää ihmiskunnan pahuuden, mutta kun sen pitäisi selittää, miksi isän ja tyttären suhde kehittyy, vastuu ymmärryksestä jää katsojalle. Se on johdonmukaista, että tyttö ajautuu pahoille teille, ja hänen ja koiran kokemukset rinnastetaan, mutta sekin ajatus kävi mielessä, että leffa tappaa aikaa ennen viimeistä näytöstä, jonka omituisuutta se ei osaa kommentoida sanallisesti. Katso tämä nyyhkytätinä ja taidehomona, mutta älä propellipäänä.