Lyhyt arvostelu: Tomorrowland tahtoo olla samanhenkinen satu kuin Martin Scorsesen mestariteos Hugo, mutta kerronta on kammottavan kankeaa, mysteeri on vain hämäystä ja ajanhukkaa, eikä sinänsä pätevä pintapuoli tule Oscareista kisaamaan. Epäilen, että joku on sitä mieltä, että varsinainen arvostelu paljastaa liikaa.


Eikö olisi mahtavaa, jos olisi paikka, jossa nerot voivat olla neroja yhdessä? Näe sielusi silmin... Tomorrowland. Se on yhtä pramea futuristinen ostoskeskus kuin Mass Effectin Citadel. Robottipalvelijoiden ansiosta edes sikaniskaduunareita ei tarvitse katsella. Pulliaiset rypeköön saastassaan, kun nerot kohoavat korkeuksiin! Toki nerotkin mokaavat toisinaan. Mutta eihän perusideassa ole vikaa, eikä maan matosilla ole varaa kritisoida Einsteiniä, Hemingwayta tai muita itseään parempia. Kneel before Zod! Heil Hitler!

Sellaisissa tarinoissa kuin Ihmeperhe ja Rottatouille ei ole ilmeistä vikaa. On harmillista, etteivät pulliaiset anna supersankareiden olla supersankareita, tai päästä huippulahjakasta rottaa kyökkiin. Nämä tarinat puhuttelevat heitä, jotka ovat tunteneet itsensä erikoisiksi. Näin siihen saakka, kunnes satusetä Brad Bird silpaisee saarnasta olennaisen osan. Hänen uusimmat superneronsa eivät löydä paikkaa maailmasta. He haluavat elitistien paratiisiin, josta on - todisteiden valossa - hyötyä vain eliitille. Se huomioidaan, että ylimielisyys on vaarallista, mutta johtopäätös ei ole se, että aatteessa on vika, vaan se, että aatetta on käytetty väärin. "Stalin teki virheitä, mutta jos minä olisin ollut vallassa..."

Erään tytön nerokkuusnumero on hirmu korkea. Kun hän koskettaa pinssiä, hän näkee toisen todellisuuden, vaikka hän elää yhä omassaan. Tyttö mm. kävelee järveen, koska pinssi tuo niin ihmeellisen olon, mutta äläpä virnuile. Elokuva viittaa huumeisiin, yrittäen itsetietoisuudella estää katsojaa tekemästä koomisia tulkintoja. Meille Tomorrowland on jo esitelty. Tyttö haluaa sinne. Miksi? No, miksi itsemurhapommittaja tahtoo Taivaaseen? Syitähän on monia. Jumala tarvitsee apuasi. Ei tarvitse enää vääräuskoisia katsella. Onhan näitä. Vertasinko juuri Disney-elokuvan sankaritarta terroristiin? En. Hän on terroristi, jolle annetaan se pinssi, koska hän on terroristi. Älä edes yritä ymmärtää.

Toinen käsikirjoittaja on Damon Lindelof. Se Lost-jätkä. Se Prometheus-tyyppi. Suurin osa elokuvasta on sitä, että kaksi Tomorrowlandista häädettyä tyyppiä viljelevät viittauksia ja vihjeitä päähenkilölle tappajarobottien jahdatessa heitä. Miksi elokuvassa on tappajarobotteja? Miksi Lostissa on savuhirviö? Luuletko, että Lindelof tietää edes sitä, ettei lauseen perään tarvitse laittaa kysymysmerkkiä? Sankareista sympaattisin on robotti, mutta muita robotteja silvotaan ja niiden päät revitään irti ja päähenkilö takoo raivohulluuden puuskassa yhtä pesäpallomailalla, vaikka elonmerkit hiipuivat jo - nyt koko perhe leffaan! Kiltti robotti selittää muun muassa, ettei hän voi selittää mitään ohjelmoinnista johtuen. Eipä päähenkilö kummoisesti tenttaa toistakaan liittolaista, Nänni Batmania, joka hyvin vakavissaan painottaa, että kaikki mitä luulet, on väärin. Mitä muka luulemme? Pitäisikö Tomorrowlandista intoilla, koska se näyttää kivalta?

Sanoma ei tietenkään ole se, että Birdille ja Lindelofille pitää rakentaa aivohautomo kullasta ja sokerista. Se on tahaton taso. Iso idea - joka väännetään rautalangasta puolen tunnin loppusaarnassa - liittyy positiivisuuteen. Mieleen muistui Helinä-keiju ja Mikä-mikä-hirviön salaisuus. Kyseisessä animaatiossa synkät sotilaskeijut yrittävät pysäyttää synkästä ennustuksesta tutun hirviön, jota iloinen keiju kohtelee ystävällisesti. Ei ole vaikeaa arvata, miten se leffa päättyy. Mitäpä luulet, tarvitseeko mikä-mikä-salaisuus puolitoista tuntia terminator-tykitystä ja vihjailua Keijupoukaman historiasta, ja siihen päälle puoli tuntia selityksiä todetakseen, mitä se toteaa?

Tujautin Prometheukselle kovat pisteet sillä perustelulla, että lindelofmaisuus tavallaan tukee kauhujännäriä, joka on visuaalisesti parasta a-luokkaa, koska jännittävää on se, mitä emme tiedä. Kehu sinä Tomorrowlandia. Katsotaan, yllätynkö. Bird osoittaa hallitsevansa tilan yhtä vahvasti kuin puhtaassa animaatioympäristössä eritoten George Clooneyn hahmon kämppään sijoittuvan mätkintäkohtauksen aikana. Clooney on luotettavan miellyttävä. Robottityttöä näyttelevässä Raffey Cassidyssä yhdistyy mystisyys ja vanhojen perhe-elokuvien pirtsakoiden ilopillerien henki. Päähenkilöä näyttelevän Britt Robertsonin karisma ei riitä epäonnistuneen hahmon kannatteluun, mutta hän on ammattilainen.

Pidin ensimmäisiä minuutteja maagisina (huolimatta välittömästi alkavasta sekoilusta kehyskertomuksen kanssa). Kun päähenkilö astui kuvaan, tietenkään en oivaltanut heti, ettei elokuva anna syytä seurata tyttöä. Hänen matkansa on niin takkuinen, teennäinen ja moraaliltaan epäilyttävä, että menetin otteen tunnelmasta ja koin olevani virallinen valvoja, joka todistaa tyynen nyreänä Pate Pulun syöksymistä pää edellä asfalttiin. Ohjaajat, joille olen tottunut tujauttamaan nelosia tai jopa viitosia, ovat pettäneet minut täydellisesti viimeisen vuoden aikana. Toivotaan, että minulla on aivokasvain ja muilla on kivaa.