Ehkä tahdoin nähdä Ridley Scottin Mooses-elokuvan Exodus: Gods and Kings, kun se oli vasta uutinen, mutta en muista tahtoneeni. Leffa on viihdyttävä, kuten oletin, mutta rohkenen väittää, että yksi kaikkien aikojen merkittävimmistä legendoista voisi tehdä suuremmankin vaikutuksen.

Scottin tyyli on perusteiltaan kylmä ja kyyninen, vaikka pinnan alta puskisikin esiin toivoa ja kiinnostusta asioita kohtaan. Scottilla on eväät luoda moniulotteinen kertomus uskonnollisesta konfliktista: Kingdom of Heaven on ohjaajan versiona mestariteos. Mytologian rakentelu ei ole miehelle ongelma, onhan eritoten Blade Runner mielikuvitusta kiihottava. Scott ja herra Jumala ovat huono yhdistelmä. Scott on uskontokriittinen agnostikko. Darren Aronofsky on hengellinen ateisti... Kun Aronofsky tarinaan Nooasta tarttui, hän koki eeppisen meiningin tukevan synkkiä pohdintojaan. Scott suhtautuu nihkeästi siihen, että universumin luoja ampuu erikoistehosteita tehdäkseen itsensä tunnetuksi. Isoin ongelma ei ole nihkeys, joka voi johtaa selkeään näkökulmaan, vaan se, että helposti markkinoitava tehostepauke ei tue sitä näkökulmaa.

Christian Bale näyttelee Egyptin hovin puhevammaista kiintiöjuutalaista, joka maanpaon jälkeen, 80 vuoden kypsässä iässä käskee veljensä kertoa faaraolle, että palavan puskan mukaan juutalaiset on vapautettava.

Vitsailen tietenkin! Käheä Batman näyttelee Moosesta. Mooses on viriili älykkö ja sotilas, jota faarao pitää osuvampana seuraajana itselleen kuin biologista poikaansa Ramses kakkosta. Mooses naureskelee egyptiläisten uskonnollisille houreille. Kun hän saa kuulla olevansa joesta vauvana ongittu juutalainen, hän kutsuu juutalaistenkin satuja pöhelöiksi. Mutta totta ne ovat. Ramses kakkonenkin yllättyy. Serkkuniko muka on juutalainen? Parrakas, säkkiin pukeutunut serkkuni, joka on hovin ainoa valkonaama ilman pronssimaalia, kajalia ja kultahelyjä? Impossibru!

Riippumatta siitä, mitä mieltä olemme Raamatusta, älypuhelimella ponihomosteleva vihervasuri omaa erilaisen ajatusmaailman kuin Raatteentiellä kaatunut isovaarinsa, eikä Raamattua ole kirjoitettu kummankaan ehdoilla. Tulkitseminen on sallittua ja välttämätöntä. Tässä elokuvassa, paettuaan hovista ja vietettyään rauhallista perhe-elämää, Mooses... lyö päänsä. Jumala alkaa puhua hänelle. Uskonnollinen vaimokin epäilee aivotärähdystä. Aronofskyn Nooan hulluuskohtaukset ovat merkittävä osa moraalipeliä. Exoduksessa kyse on lähinnä "kakun säilyttämisestä ja sen syömisestä". Jumala on olemassa. Mutta silmänisku: ehkä Mooses on sekopää? Ei hän ole. Mutta heh: nyt hän kaivertaa itse kymmentä käskyä! Ehkä ruma animaatio-tsunami sittenkin oli pahuksenmoinen sattuma - ja ateistit ovat kaikista parhaita? Ei, Jumala sen animoi. Mutta... mömmöö... Loppu.

Leffa on Balen ja Ramses kakkosena kenkkuilevan Joel Edgertonin show. Hyvin he vetävät. Hahmojen viharakkaussuhde antaa kokonaisuudelle muotoa. Riippumatta materiaalin tasosta Bale saa siitä jotakin irti ja välitin hänestä. Sivuhahmot saavat suunnilleen yhtä paljon huomiota kuin Raamatussa, eli kolme sekuntia. Raamatun mukaan monet egyptiläiset olivat ystävällisiä. Jumala kehotti käyttämään ystävällisyyttä hyväksi ja vitsaukset rankaisivat ystävällisiäkin. Kriittisen kannattaisi tarttua tähän, eikö? Lupaavin veto on se, että Mooses aloittaa sissisodan, kun Jumala ei laajemmin ohjeista. Kun Mooses ehdottaa terrori-iskua muonavarastoihin, tämän itsestäänselvästi pitäisi olla ensimmäinen modernisoitu "vitsaus". Siinä olisi särmää ja tasoja, jos team Mooses mölisisi kaduilla ja polttaisi kilttienkin ihmisten autot, koska valitulla kansalla on kurjaa.

Käytännössä leffa purkaa turhautuneisuutensa Jumalaan kuin hölmö uskovainen. Sissisota ei johda mihinkään, joten Jumala pistää vitsausmontaasin pyörimään. Oletimme saavamme vitsauksia - emmekä tunnetusti muuta halua, kuin samaa paskaa -, joten moni tuskin edes huomaa, miten iso tyylirikko Tarzan-tyylinen eläinten liittouma ilman ennakkovaroitusta on aiempaan materiaaliin nähden. Sissi-Mooses ei tykkää julmista vitsauksista, vaikka ne haihduttavat aivotärähdys-teorian tuuleen. Hän muistaa olevansa modernin ateistin avatar, joten hän nurisee, kun vielä ehtii (ennen uskonnon ja uskonnollisen valtion perustamista). Kakkua! Söin sen, mutta tässä se vieläkin on. En tosin muista sen olleen suklaakakkua.