Jos leffa on liikuttava ja hauska, paljonpa väliä on sillä, että huumori on tahatonta. Kaivonkatsoja (The Water Diviner) on Russell Crowen esikoisohjaus, jonka vahvimmat ja heikoimmat hetket johtuvat kirkassilmäisestä vilpittömyydestä. Se ei ole ristiriitaista. Vilpitön on aina vaarassa nolata itsensä ja pitkälti siksi vilpittömyys liikuttaa. Crowe näyttelee australialaista myyrää, joka on menettänyt kolme poikaa Gallipolin taistelussa, jossa Australia tuki Iso-Britannian hyökkäystä nykyisen Turkin maaperälle. Mies voi jo paremmin. Hän lapioi kaivoja ja huutaa woo-hoo. Vaimo kärsii masennuksesta, joten myyrä päättää noutaa pojat kotiin heidät haudatakseen. Paikan päällä hän törmää byrokratiaan ja muihin vaikeuksiin ("fightin' around the world!"), mutta myös toivon pilkahdukseen.

Hahmot ovat tunteidensa orjia. Myyrä on lukenut (aikuisina kuolleiden) lastensa huonekaluille satuja neljän vuoden ajan vaimonsa mieliksi. Hän on hyvä mies, mutta fiksumpi koettaisi keskustella muijan kanssa vuoden tai parin jälkeen. Taisteluihin palaavista takaumista eräs on ylväs ja riipaiseva, ja juuri siksi, lopputuloksen huomioiden myös hykerryttävän idioottimainen. Kohtaus, jossa reikä maassa symboloi potentiaalista pelastusta pitkän kaivottoman ajan jälkeen, olisi mielestäni voitu korvata vilpittömämmällä kohtauksella, jossa päähenkilö koettaa paeta Turkista kaivamalla Australiaan asti ulottuvan kaivon. Kaivonkatsoja on sotadraama nyyhkytädeille. Olen onnekas ollessani kieroutuneella huumorintajulla siunattu sellainen.

Crowen vahvuus ohjaajana on näyttelijöiden arvostaminen. Ylitseampuvuus ei johdu ylinäyttelystä: kaikki naamat näyttäytyvät edukseen. Tunteenpurkaukset ovat hallitusti tulkittuja, jos muutama saakin hahmon vaikuttamaan yksinkertaiselta tai epävakaalta. Turkkilainen amiraali näyttäytyy älykkäänä ja empaattisena herrana, kun myyrä änkeää alueelle, jossa ruumiita yhä lajitellaan. Illuusio saattaisi pysyä koossa, ellei se lopulta haiskahtaisi hupsulta, että turkkilainen jatkaa satunnaista valkonaamaa uskollisesti tukevana sivuhahmona - maagisen mukavana ulkomaalaisena -, vaikka hänellä on hitusen tärkeämpääkin tekemistä. Rauha ei ole vakiintunut.

Molemmilla puolilla ihmiset ovat erilailla miellyttäviä, ikäviä ja/tai kehityskelpoisia. Olga Kurylenko tulkitsee leskeksi jäänyttä tuittupäistä hotellin emäntää, jolle turkkilaiset perinteet aiheuttavat lisää mielipahaa, kuten nilkkipappi aiheuttaa myyrälle Australiassa. Naisen tunteet heittelehtivät, mutta ovat helposti ymmärrettäviä ja näin toimii kokonaisuuskin. Elokuva pyrkii tasapainoisesti kuvaamaan sodan seuraamuksia. Jos tiedämme, että australialaiset pitävät Gallipolin taistelua hyvin merkittävänä, sisältö pikantisti maustuu. Etsivä löytää epäkohtia, mutta miksi löytäisi, kun ajatus on tärkein ja elokuva profiloituu fantasiaksi erinäisistä syistä. Fantasiassa valkolaisella saa olla vähän ympärikliseistä vipinääkin, mikä jottei.

Satoja tuhansia uhreja vaatinutta taistelua symboloi parinkymmenen äijän juoksentelu. Se on budjettiasia. Kuvaus on yhtä nautittavan ammattitaitoista kuin näytteleminen, takaa Taru sormusten herrasta -mies Andrew Lesnie, jonka viimeiseksi työksi tämä jäi. Kerronta on jouhevampaa kuin monissa mielessäni pyörivissä vähemmän hilpeissä filmeissä. On helpompaa saada ote Crowen lämpimästä nalleudesta, kuin vaikkapa Murtumattoman lähes kasvottomasta päähenkilöstä. Elokuva tietää, mihin se haluaa keskittyä ja miksi, toisin kuin vaikkapa Murtumaton ja The Imitation Game, jotka törttöilevät tarinan rakenteella ja jättävät tarinan kesken. Kaivonkatsoja saattaa olla tyhmä, mutta ainakaan se ei kompastu omaan nerokkuuteensa.