Jos nauraisimme uutiselle, jonka mukaan Seth Rogen on vetänyt kokaiinia homobaarissa ja raiskattu hengiltä, luokiteltaisiinko meidät Rogenin faneiksi vai vihamiehiksi? Miehen leffat eivät käsittele vaan mainostavat huumeita. Se on yllätyskäänne, jos joku on homo, sillä yleensä homoepäilyillä vain nöyryytetään heteroja, jotka pelkäävät pamppua suoleen, vaikka he katsovat homopornoa, tai toisin päin. Satunnaiset väkivallan purskahdukset ilman vitsiä naurattavat joskus, jos kusipään potkiminen piristää. Rogenin oma suoritus vähintäänkin muistuttaa, että hän on kiva nalle silloin, kun hän ei toimi kirjoittajana ja tuottajana ja nykyään ohjaajana.

Tuttua tasoa edustava The Interview pilkkaa Pohjois-Koreaa. Joku suuttui. Hakkerit tekivät vahinkoa studiolle Sony ja päälle tulleet uhkaukset käytännössä pysäyttivät teatterikiertueen. Elokuvaa on levitetty ilmapalloilla Pohjois-Korean puolelle. Elokuvassa ei ole tasoja, mutta elämyksessä on: tämä on riskaabelia jenkkipropagandaa, jonka katsominen on sananvapaustaistelua - tai miten vaan. Hymyilin hetkittäin leffalle, mutta naurahdin mielikuvalleni, jossa pohjoiskorealainen työntää DVD:n tärisevin käsin vanhasta ompelukoneesta tuunaamaansa soittimeen, katsoo sitä puoli tuntia, vinkaisee "ei vittu mitä paskaa" ja huomaa, että hänen takanaan seisoo sotilaita, jotka kärräävät hänen koko sukunsa keskitysleirille.

James Franco näyttelee talk-show-juontajaa, joka keskittyy mauttomiin aiheisiin. Hän on puhdasta americanaa, hän hymyilee kuin Stubb. Vitsi ylinäytellyssä ja liioitellun typerässä äijässä on se, että Kim Jong-un tykkää hänestä. Kun juontaja ja Rogenin näyttelemä tuottaja kuulevat kaukaisesta fanista, he päättävät haastatella herraa. Suljetun maan diktaattori sanelkoon ehdot, haastattelu on silti hyvää bisnestä. Toisaalta: CIA-agentilla on isot tissit. Pojat suostuvat murhaamaan Kim Jong-unin.

Tiedämme jo, ettei Jong-unilla ole peräreikää. Tiedämme, että rutiköyhän maan eliitillä menee paksusti, ja tiedämme, että maa on rakentanut jopa kulissikaupungin teeskennelläkseen, että kaikki on hyvin. Sitä luulisi, että koomikko tärisee inspiroituneena pureutuessaan näin rikkaaseen materiaaliin. The Interview on elokuva, jossa Rogen ja Franco maustavat huumehomoiluaan Wikipedia-viittauksilla. Oivalluksia eli todellisia vitsejä ei esiinny. Tämä ei ole satiiri. Tarjolla on huvittavaa typeryyttä; kutsukaamme sitä huumoriksi.

Jong-un ehtii uhota, mutta pääasiassa hän näyttäytyy hemmoteltuna perijänä. Juontajalla ja hänellä synkkaa, joten miten käy salamurhan? Tuottaja yrittää selittää juontajalle, missä oloissa kansa elää. Hahmo antaa itsestään tasapainoisemman kuvan kuin näyttelijä Rogen itsestään: tuottaja ei esimerkiksi röhki huvittuessaan. Kun lopulta on luvatun haastattelun aika, jotkut meistä yhä odottavat jotakin nokkelaa, onhan kyseessä huipennus ja mestarilliseen haastatteluleffaan Frost/Nixon on viitattu. Mitään, minkä yhä muistaisin, ei tapahdu. Harjoitetaanpa sitten väkivaltaa ja tiputetaan sinne sekaan vitsi tai puolitoista.

Mieluummin näitä kykyjä katsoo kuin vaarin tekemän virheen vuoksi keskitysleirillä istuu. Jong-unin näyttelijä Randall Park on omalla tavallaan hauska, vaikka hän on liian vanha ja luiseva ollakseen yhtä huvittava kuin aito asia on missä tahansa fotossa, jossa sille nössölle possulle tehdään kunniaa. Uskoin, että munavitsipölvästit ovat Pohjois-Koreassa, vaikkeivät he kauas palatsista poikkea. On selvää, että elokuva kannatti kokea jo tämän takia, olenhan satojen yhden idean roskafilmien maksava asiakas. En odottanut enempää Rogenilta, mutta teoriassa toivoin, että "poliittisen satiirin" katsojan ei tarvitse ponnistella muistaakseen, että teos leikittelee vakavilla, todellisilla asioilla. Rogenin älyllä syntyisi sellainen satiiri kuin Hot Shots 2, jossa Saddam Hussein sulautuu yhteen koiransa kanssa, mutta mielikuvitus ei riitä.