Steven Wilsonin soolouran neljäs albumi on sen tähänastisista tasaisin ja, yllättävää kyllä, modernin progen messias on pystynyt helmikuussa julkaistulla albumillaan ylittämään itsensä erinomaisen albumin The Raven That Refused To Sing (And Other Stories) jälkeen.

Hand. Cannot. Erase. on nykyprogen mestariteos. Siinä kuuluvat Wilsonin vaikutteet aina Floydista Crimsoniin, Genesiksestä Tooliin ja Radioheadiin. Se on Wilsonilta odotettavaa.

Silti ensimmäistä kertaa koko Wilsonin tuotannossa, mukaan lukien myös Porcupine Treen albumit, Steven Wilson todella kuulostaa nyt Steven Wilsonilta. Hand. Cannot. Erase. on minulle ensimmäinen Steven Wilsonin levy, jota en ole automaattisesti verrannut muihin nykyisiin tai menneisiin artisteihin tai yhtyeisiin.


Kappale kappaleelta


1. First Regret (2:01)

Alussa on hiljaisuus. Pikku hiljaa jousien ja ihmisäänien kollaasista kasvava massa katkeaa kauniiseen pianomelodiaan. Kahden minuutin alkusoitto jatkaa vahvasti sitä perinnettä, jota progressiivisen rockin teema-albumeilla ollaan kuultu jo 1970-luvulta lähtien.

2. 3 Years Older (10:18)

Haikeat jouset maalailevat usvaisessa ympäristössä, kunnes yksinäinen kitarariffi täyttää maiseman pian särökitaran ja muiden soittimien tullessa mukaan. Vahvat progevaikutteet kuuluvat jälleen kappaleen edetessä pääriffiä muokaten. Wilsonin itse soittama basso kiipeää rytmejä pitkin, kunnes puhtaiden kitaroiden ja pianon melodioilla rauhoitutaan valmistautumaan ensimmäiseen kitarasooloon.

Räväkän, kahden minuutin intron kaikki katoaa, ja akustisen kitaran komppaamana kuullaan ensimmäistä kertaa Steven Wilsonin ääni. Laulumelodiat ja -harmoniat ovat hyvin wilsonmaisia. Säkeistöjen rauhallinen tunnelma rikkoutuu jälleen räjähtävän rokkaavaan riffittelyyn vain keskeytyäkseen jälleen melkein ärsyttävän kauniilla pianotaituroinnilla.

”Shame on you for getting older every day”, Wilson laulaa. Sanoitukset ovat Wilsonille tavanomaisen taidokkaita, mutta sukupolvia vavahduttavaa runoutta albumilta on turha odottaa.

Kymmenenminuuttisen kappaleen viimeiset minuutit tuovat minulle hirvittävän vahvasti mieleen Gabrielin ajan Genesiksen vähän räyhäkkäämmin säröilevän serkun. Mestarillinen soitto korostuu tässä hyvin ei-2015-vuodelta kuulostavassa progeilukohdassa, erityisesti Adam Holzmanin koskettimet ja Marco Minnemannin rumputyöskentely.

3. Hand Cannot Erase (4:13)

Valitettavasti albumin nimikkokappale on myös sen tylsin, niin sanoituksellisesti kuin musiikillisesti. Luonnollisesti neljän minuutin popittelun ei voi olettaa olevan yhtä mielenkiintoinen kuin kunnianhimoisemmat sävellykset, mutta ero korostuu niin vahvasti, kun sitä edeltää 3 Years Olderin kaltainen proge-eepos. Ei Hand Cannot Erase huono kappale ole, päinvastoin. Se on pirun tarttuva. Jos se olisi ollut Wilsonin Blackfield-projektin uusimmalla albumilla, se olisi voinut olla sen levyn paras raita.

4. Perfect Life (4:14)

Efektien ja rumpukoneen tahdittamana edellisestä kappaleesta suoraan jatkuva Perfect Life kasvaa hitaasti eleettömän naisäänen kertoessa tarinaa elämästään, siskostaan, vanhempiensa erosta. Tarina päättyy ja Wilsonin ääni laulaa täydellisestä elämästä. Musiikillisesti kappale on 2000-luvun fiilistelyä. Harvoin näin tulee sanottua, mutta tämä kappale toimii huomattavasti paremmin musiikkivideon kanssa.

5. Routine (8:58)

Wilsonin jopa hieman pateettinen melodia avaa raidan haikeasti. Kappale tuntuu aluksi pysähtelevän, kunnes muut soittimet saapuvat täydentämään toisiaan. Guthrie Govan tarjoilee Routinen keskivaiheilla albumin kauneimman kitarasoolon. Lisäksi Wilsonin melodinen basso tuo mieleen välillä jopa Wilsonin Porcupine Tree -kollegan Colin Edwinin.

Laulusuoritukset tässä kappaleessa ovat ehdottomasti levyn kohokohtia ja saavat joka kerta kylmät väreet kulkemaan pitkin niskaa. Israelilaisen laulajattaren Ninet Tayebin ääni luo kappaleelle sielun. Samoin nuoren kuoropojan Leo Blairin soolo-osuus on mykistävä. Wilsonin omat tulkinnat jäävät selvästi paitsioon.


6. Home Invasion (6:24)

Kuten kappaleen nimestäkin saattaa arvata, kyseessä on albumin aggressiivisin raita. Chapman Stickillä soitettua, jytisevän tökkivää progebassolinjaa potkii eteenpäin mainio Nick Beggs. Jälleen Minnemannin rummut loistavat kuin omana melodisena soolosoittimena.

Ankaran riffittelyn jälkeen kappale muuntuu jopa funkkaavaksi 70-luvun progepopiksi, kun Holzmanin Hammondit jäävät aluksi yksin soimaan muun paukkeen keskellä. Myös Wilsonin laulumelodiat ovat tavanomaista vähäeleisemmät, mutta kappaleen luonteeseen hyvin sopivat.


7. Regret #9 (5:00)

Home Invasionista suoraan jatkuva Regret #9 on jopa psykedeelisiä syntetisaattorisooloja sisältävä jamitteluosio, jossa erityisesti Adam Holzman pääsee oikeuksiinsa Wurlizerin vinguttajana, eikä Wilsonin kitaratyöskentely jää kauas taakse. Hurjan sooloilun perään hiljennytään hetkeksi Wilsonin banjon tunnelmalliseen näppäilyyn.

8. Transcience (2:43)

Nyt en voi olla mainitsematta Pink Floydia. Niin vahvat vibat tulevat niin soundeista, lyriikoista kuin tunnelmasta. Vaikka vajaan kolmen minuutin kappale ei ole läheskään yhtä selvä nyökkäys suuren Floydin suuntaan kuin vaikkapa pari levyä aiemmin kuultu Time Flies, tuo tämä kappale minulle mieleen erityisesti ensimmäisen minuutin aikana The Wallin.

9. Ancestral (13:30)

Levyn kaksi viimeistä kokonaista kappaletta ovat mannaa maalailevien melodioiden ja kasvavien kappaleiden ystäville.

13:30 kestävän kappaleen viimeisellä kolmanneksella kuullaan pitkästä aikaa sellaisia progemetallin moshaushetkiä, joita Wilsonin tuotannossa on viimeksi kuultu Porcupine Treen ylistetyllä albumilla Fear of a Blank Planet.

10. Happy Returns (6:00)

Happy Returns on täydellinen päätös albumille. Se on myös hyvä esimerkki siitä, miten kauniita kappaleita Steven Wilson osaa luoda. Herran tuotantoa tarkemmin tarkastellen voi huomata lähes jokaisen albumin päättyvän samanhenkiseen, kauniiseen ja haikeaan sävellykseen.

11. Ascendant Here On… (1:54)

Albumi päättyy kuten on alkanutkin. Äänet vaipuvat hiljaisuuteen loppusoitossa.

Kuva: Lasse Hoile

Wilsonin neljäs sooloalbumi ei jätä kylmäksi. Samaa ei voi sanoa esimerkiksi hieman muotoaan hakevasta sooloesikoisesta Insurgentes (2008). Hand. Cannot. Erase. tarjoilee nykymusiikille harvinaisen suuren tunteiden spektrin mestarillisesti soitettuna. Albumi on saanut roimasti suitsutusta, ja sen se kyllä ansaitsee.

Siinä missä Pink Floydin viime vuoden lopulla julkaistu The Endless River oli harmillisen keskeneräisen kuuloinen ja tylsä nostalgiatrippi, tämä albumi todistaa, että progressiivisen rockin aika ei ole ohi.

Mainittakoon vielä, että Hand. Cannot. Erase. -erikoispainoksilta löytyvä dokumentti albumin tekoprosessista antaa hyvän kuvan siitä, millaisella ammattitaidolla ja pieteetillä Wilsonin tuotantokoneisto toimii. Sama yhtye kulkee myös Wilsonin kanssa paraikaa levyn kiertueella.

Steven Wilson esiintyy sunnuntaina 19.4. Helsingin Circuksessa.