Kuinka demokratiasta tulee diktatuuri? Nokkelat hömppäsadut tyyliin Star Warsin esiosatrilogia ja Divergent – Outolintu käsittelevät kysymystä kattavammin kuin aikuisten rainat yleensä. "Outolintu" on henkilö, jonka persoonallisuus ei sovi kastijärjestelmään tulevaisuuden kaupunkivaltiossa. Viimeksi tyttöpulun yritykset sopeutua "rohkeiden" keskuuteen kariutuivat, kun valtaapitävät sci-finatsit paljastivat luonteensa. Diktatuuri kykeni manipuloimaan "rohkeiden" mieliä, mutta ei itsenäisiä ajattelijoita ja siksipä itsenäiset yritettiin ennalta tunnistaa. Päähenkilöt pakenivat. Tämä on tarina. Jatkoa ei tarvita.

Outolintu-sarja: Kapinallinen (Insurgent) todistaa, ettei jatkoa todellakaan tarvittu, mutta toisaalta komea mahanlasku tekee seuraavista osista kiinnostavia. Puoliväliin saakka leffa on ajanhukkaa. Pakoilevat sankarit kiihottavat kasteja kapinaan. Führer Kate Winslet ahdistelee outopuluja uudesta syystä. Esi-isät jättivät jälkeensä mysteerilaatikon, joka avautuu vain, jos joku - outolintu - suoriutuu kaikille kasteille suunnatuista virtuaalitodellisuustehtävistä. Winsletin psykopaattikätyrit hihittelevät ja päräyttävät löytämiään puluja taikatorvella oppiakseen, onko heidän puluprosenttinsa parikymmentä vai lähempänä sataa. Niin juuri.

Lopulta Shailene Woodleyn näyttelemä Tris pureutuu boksitehtävään. Huipennus on pitkä ja sekava, mutta voin kertoa viihtyneeni. Ainoa selkeä asia on se, ettei Tris voi tietää, milloin hän on ulkona virtuaalimaailmasta. Jos Trisistä tulee Spider-Man, joka koettaa pelastaa kuolleen äitinsä lentävästä palavasta talosta, se tietenkin on vain unta, mutta mikä on kohtauksen sanoma? Tris on lähinnä pillittänyt edellisen osan tapahtumien johdosta ja leikannut tukkansa, mutta pim, The Matrixiin jouduttuaan hän tietää heti, että hänen on roikuttava hetki tehostetalossa esi-isien mieliksi. Soisin testien olevan oivaltavia. Jo ripaus logiikkaa riittäisi.

"Se olikin unta" -tyyppistä kerrontaa nähdään jo aiemmin. Tavallaan en koskaan mennyt halpaan, mutta luulin, että pari oikeaakin käännettä ovat unta. Hahmot vaihtavat mielipiteitä kuin paitaa heikoin perusteluin, joten paljonpa eroa on harhoilla ja faktoilla. Viimeksi opimme, ettei kansa ymmärrä yhteiskunnan luonnetta, vaan eipä johtokaan tajua, mikä on se boksi ja niin edelleen. Se olisi jännittävän idioottimaista, jos Truman Show'n jatkeessa paljastuisi, että show'n ylimielinen vetäjä on hän, jota on kuvattu salaa koko ajan. Outopulut 3 ja 4 on nähtävä vastaavan käänteen varalta. Tai ehkä Tris tajuaa olleensa tuplaunessa ensimmäisestä elokuvasta saakka? Ensimmäisen osan luonteva vertauskuvallisuus vedetään pöntöstä, mutta miksipä surisin, kun en kaivannut kaavamaista kapinasaagaa.

Olisin nukahtanut alkumetreillä, jos näyttelijät olisivat hahmojensa tasoista muovia. Luonteva Woodley pitää yllä illuusiota siitä, että tässä maailmassa todella eletään. Tris vaikuttaa sekavalta alkupuolella ja hän jää poikaystävänsä Fourin jalkoihin. En kuitenkaan unohtanut pitäneeni hänestä viimeksi, vaan mietin, onko tämä tarina hänen sekoamisestaan, koska Woodleyn läsnäolo vaati kunnioitusta. Fourin näyttelijä Theo James ei myy itseään vastaavana kykynä, mutta karismaa piisaa. Four on äitiään vanhemmalta näyttävä sänkinen alfauros, kun Tris taas näyttää nykyään teini-ikäiseltä keijupojalta. Tein tämän huomion, kun matalan ikärajan lemmenhetki sensuroi tuntumankin tisseistä. Tällainen pari on... vaihtelua? Sääli, ettei Nälkäpeli-sarja hyödynnä sitä, että tytön näyttelijä on tosielämässä pään verran pidempi kuin poikaa näyttelevä Pygmi-Kalle Taipale.

Jos olet aromikkaiden aivopierujen ystävä, huomattavasti antoisampi elämys on uuden käsikirjoittajan Akiva "Batman & Robin" Goldsmanin uskomattoman tyhmä esikoisohjaus Talvinen tarina, jossa "roikutaan lentävässä palavassa talossa" ilman lieventävää virtuaalitodellisuusteemaa ja mitäänsanomatonta alkupuoliskoa.