Henkesi edestä on elokuva, joka jatkuu. En tiedä miksi. Noin vartin välein se tuoksahtaa miedosti draamalta tai jopa trilleriltä.

Matkalla synnyttämään Kiia töytäisee jotakin. Sihijuomalla marinoitu puoliso Lauri tarkistaa, miten kävi. Ei siellä mitään näy, mies väittää... Katsojalle totuus paljastuu. Kiia jyräsi äijän yli. Kun Kiia kuulee uhrista, Laurilta kestää vielä tovi myöntää, että hän yrittää suojella perhettä. Ja mitäs sitten? No, asiat vaikuttavat selviävän. Kiia tosin saa naisellisen tunneälykohtauksen ja päättää kaksinaamaisesti tutustua uhrin vaimoon Hannaan. Kiia tietää kaiken paljastuvan pian, mutta ilmeisesti hän haluaa varmistaa, että Hanna menettää luottamuksen lähimmäisiin. Naisen kaahailu vaikuttaa olevan pohjimmiltaan miehen syytä, joten sovitaan, että tämäkin on.

Laura Birn ilmaisee osaavasti hätää ja katumusta Kiiana. Hannaa tulkitsevalta Mari Rantasilalta sujuu katkeruudella höystetty suru. Kärkevimmän kohtauksensa aikana Rantasila on niinkin väkevä, että kyseenalaistin kertaalleen jo kypsyttelemäni murskatuomion. Naisten piirteet olivat tässä. Lauri on kokojyvämölkerö. Vastuuntunto ei ukkelia paina, mutta ei sillä ole energiaa vastuuta vältelläkään: se valitsee helpoimmat polut. Ammatiltaan Lauri on pappi. Helpotus! Arvostelu alkaisi olla tässä, jos hän olisi putkimies. Hän voisi olla putkimies. Ei se mitään käytännössä muuttaisi.

Pappi jättää miehen ojaan myös tarinassa, jossa laupias samarialainen auttaa tuntematonta kuin lähimmäistä. Se on yksi kristinuskon luonteen määrittelevistä tarinoista. Haluatko kommentoida sitä, ohjaaja-kirjoittaja Petri Kotwica, sinä suurmestari Rat Kingin takana, vai koetatko ponnistaa asetelmasta omiin suuntiin? Etsätiiä? Elokuvassa on vähintään kolme tämäntyyppistä VIILTÄVÄN IRONISTA repliikkiä: tietenkin olen viaton, olenhan pappi. Tietenkään en ajanut humalassa, olenhan pappi. En pannut mukuloita pe-pe-... peltoon, olenhan pappi. Uskontoa ei käsitellä, mutta risti heiluu Wunderbaumin paikalla, kun älykääpiöt tekevät siirtonsa. Lisäksi: kirkossa järjestetään kirkollisia tilaisuuksia.

Draama ja hahmot ovat turhan puhdasta vettä, jotta elokuva kiehtoisi kokoelmana näkökulmia. Moraalisena ajatusleikkinä elokuva on aivan liian helppo. Minulla ei ole ajokorttia siitä nimenomaisesta syystä, etten koskaan käytä tappavaa voimaa, mutta jos pieraisen astmaatikon koomaan, kannan vastuun ja se on itsestäänselvyys monille muillekin kuin kristityille. Mitä tulee teemoihin suru, viha ja syyllisyys, niin terveellisen filosofian sisäistänyt pysyy koossa niitä kohdatessaan, väitän minä, ei elokuva. Olisi kivaa, jos uskontoa käsiteltäisiin edes silloin, kun se jumalauta pöydälle nostetaan.

Uhrin vaimo on paikalla hälyttämässä apua. Käsittääkseni yliajettuja ei kannata itse siirrellä. Konemaisesti ajateltuna pappi on siis merkityksetön, vaikka virallisesti kyse on heitteillejätöstä. Sepä kuulostaisi tarinalta, jos omatunto ajaisi kriisiin hetken huumassa pahasti mokanneen uskovaisen. Kun kevätjäät ensi kertaa narahtivat, tuijotin järvelle pitkään, ja Samu Sirkka ja Jeesus yrittivät silti piestä minut, varsinkin koska olin vastikään käynyt tarpeettoman nyrpeän keskustelun tyhmänrohkeista pilkkijöistä. Mutta ei. Pappi on mukana vain näyttääkseen sieluttomalta ja tekopyhältä.

Taustalla soi tauotta suurieleistä, suunnattoman traagista orkesterimusiikkia. Kotwica ei kykene luomaan edes kunnollisia keskusteluja ohjaajana eikä kirjoittajana. Hän on motivoitunut kertomaan tarinaa näyttelijöiden värähdysten kautta: hän zoomailee silmiin ja uurteisiin, hän sumentaa ja tarkentaa. Sinänsä käyttökelpoinen, jos persoonaton taidenyyhkypimputtelijaohjailija tarvitsisi vaivattomasti avautuvaa sisältöä päteäkseen. Rantasilan kohokohta muistuttaa tästä. Tunteellisen suorituksen mietteliäs mittailu syventää hetkeä ja katsoja alkaa houria tai nyyhkiä, että hahmojen sisin ja historiakin näkyy. Pääasiassa tyyppien teot ovat turhauttavan epäloogisia, eikä se ole sisältöä, kun moisia pässejä vähän zoomaillaan.