Dream Brother: Dream Brother
Helsingin suunnalla vaikuttava Dream Brother on elänyt vuodesta 2009 lähtien. Rumpali Teijo Jämsenillä on meriittilistallaan orkesterit Killer ja Killer Aspect ja kun bändipomo Samuel Sjömanin äänessä on reilusti muistumia takavuosien grungetähtiin, bändin ulosanniksi on helppo lokeroida Amerikan henkeä puhkuva rock vahvoilla grunge-muistumilla. Dream Brotherin kohdalla voidaan puhua grungen "toisesta aallosta" eli vaikkapa Creedista ja alkuaikojen Nickelbackista. Myös Foo Fighters on syytä lisätä vaikutteiden laajaan kirjoon.
Dream Brother on kuitenkin selkeästi rock, ei jenkkilän pumpulissa pyöritettyä munatonta radiohuttua. Tosin bändi tekee itsensä haluttavaksi ja helposti tavoitettavaksi mutta kitarassa on kuitenkin selvästi enemmän potkua kuin Amerikan "silkkimunilla". Mukana on myös sopivasti alavireistä grunge-henkeä. Dream Brother ei onneksi suostu kenkiintuijottelijaksi, bändillä on oikeanlaista kiimaa ja tekemisen meininkiä.
Dream Brotherin debyyttiä on kuulemma tehty ulkomaan pelikentät mielessä/tavoitteena. Ja mikä ettei, jos bändillä on heittää tulille lisää The way out -siivun kaltaisia sopivan rouheita mutta törkeän tarttuvia rock-grungevetoja. Myös Lost yourself on sopivan vanhakantainen, suorastaan nostalginen radiosoittohuudatus - vahvistettuna ripauksella Oasis-nostatusta. Muutenkin bändin "Oasis-grunge" viihdyttää ja myös kiihdyttää sopivissa määrin.
Loppupeleissä Dream Brotherilta kaipaisi reilumpaa riskinottoa. Taitoa ja kykyä on vaikka mihin mutta entä miten on sen tähteyden laita? Bändi onnistuu kuulostamaan nostalgiselta ja emotionaaliselta, alakuloa on juuri sopivasti. Samuel Sjömanin vokaalit ovat kokoonpanon suuri vahvuus. Mutta kasvottomuus on selkeä ongelma. Jo kotikonnuilla bändi vajoaa tapettiin mutta ehkä Amerikassa Dream Brotherin harrastama musiikki uppoaa hedelmällisempään maahan. Omista Pohjoismaisista juurista kannattaa kuitenkin pitää kiinni, sillä se on eksoottista maailman turuilla ja toreilla.
Dream Brother on kuitenkin selkeästi rock, ei jenkkilän pumpulissa pyöritettyä munatonta radiohuttua. Tosin bändi tekee itsensä haluttavaksi ja helposti tavoitettavaksi mutta kitarassa on kuitenkin selvästi enemmän potkua kuin Amerikan "silkkimunilla". Mukana on myös sopivasti alavireistä grunge-henkeä. Dream Brother ei onneksi suostu kenkiintuijottelijaksi, bändillä on oikeanlaista kiimaa ja tekemisen meininkiä.
Dream Brotherin debyyttiä on kuulemma tehty ulkomaan pelikentät mielessä/tavoitteena. Ja mikä ettei, jos bändillä on heittää tulille lisää The way out -siivun kaltaisia sopivan rouheita mutta törkeän tarttuvia rock-grungevetoja. Myös Lost yourself on sopivan vanhakantainen, suorastaan nostalginen radiosoittohuudatus - vahvistettuna ripauksella Oasis-nostatusta. Muutenkin bändin "Oasis-grunge" viihdyttää ja myös kiihdyttää sopivissa määrin.
Loppupeleissä Dream Brotherilta kaipaisi reilumpaa riskinottoa. Taitoa ja kykyä on vaikka mihin mutta entä miten on sen tähteyden laita? Bändi onnistuu kuulostamaan nostalgiselta ja emotionaaliselta, alakuloa on juuri sopivasti. Samuel Sjömanin vokaalit ovat kokoonpanon suuri vahvuus. Mutta kasvottomuus on selkeä ongelma. Jo kotikonnuilla bändi vajoaa tapettiin mutta ehkä Amerikassa Dream Brotherin harrastama musiikki uppoaa hedelmällisempään maahan. Omista Pohjoismaisista juurista kannattaa kuitenkin pitää kiinni, sillä se on eksoottista maailman turuilla ja toreilla.
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti