Suuronnettomuuksille ja keskellä katua ulostaville juopoille riittää yleisöä, joka ei pyytele anteeksi sitä, että nyt muuten kiinnostaa ja tämä katsotaan loppuun. Saadessani herkästi moraalisen krapulan, arvostan kutsua tietynlaisten fiktiivisten onnettomuuksien ilmaisnäytöksiin.

Aku Hirviniemi näyttelee nössöä perheenisää. Jaajo Linnonmaa tulkitsee rokkaripukkia. Sami Hedberg on iso sarkastinen sika, joka huutaa kieli ulkona ja kierähtää toistuvasti jonnekin runkkaamaan. Matkalla luokkakokoukseen kaverukset yöpyvät hotellissa. Tiedossa on kaksi känni-iltaa irtovitseillä ja viittaus tai pari keski-iän kriisiin. Päihteiden käyttö on sivuseikka, sillä jo maanisuus, depressiivisyys ja itsekeskeisyys pitävät kävelevät katastrofit pärinöissä.

Sitä on kiiteltävä, miten motivoituneita herrat ovat pahvirooleissaan. Hirviniemi menettää (suhteellisen) luontevuuden yrittäessään näytellä humalatilaa, mutta se on poikkeus sääntöön. Sketsinössöllä on paha olla, eikä olo erinäisillä häpäisy- ja kidutuskohtauksilla kohene, joten – huutonaurua? Linnonmaa on niin rennosti niin täyteläisen limainen menomies, etten hetkeä elätellyt luuloa siitä, että hahmo kasvaa ihmisenä. Hedberg samaten on niin vastenmielinen säkki puhdasta paskaa pienellä Saatana-parralla, että mies muuttuu luonnonvoimaksi. Ei ukkoselle voi suuttua.

Negatiivinen energia rätisee röyhkeästi. Tekijöiden sosiopaattiset taipumukset näkyvät muun muassa siinä, että puolison pettäminen esitetään hassutteluna, mutta jos uhri on yksi sankareista, asia muuttuu hassuksi vääryydeksi, joka pitää hassusti kostaa. Koston kohde demonisoidaan, eikä hänen suinkaan väitetä olevan sankareita kamalampi, vaan yksinkertaisesti erilainen. Tosimiehet jopa hautaavat sotakirveen kurittaakseen kammottavan... sisäsiistiä hyypiötä. Sekin varmasti naurattaa meitä kaikkia, kun tajutonta ihmistä käytetään seksileluna, sillä se on ihan vain mies, joka raiskataan.

Lähinnä edellämainittua ylilyöntiä voidaan kuvailla "persoonalliseksi". Oivallusta vitseistä ei löydy sen enempää. Monet kaavamaiset tilanteet jäävät vaille huipennusta elokuvan olettaessa, että humoringutusta - vai mitäköhän se oli - piisasi tarpeeksi. Näyttelijät ovat aitoa lihaa, verta ja ulostetta, mutta kirjoittajan täytyy olla robotti, joka algorytmeillä muokkaa kliseitä. Olen kerran jo tarjonnut eroottista fiktiota tässä kuussa, joten en ala laajemmin visioimaan, mitä rakentuisi vaikkapa sellaisen muiston pohjalta, että koulun suloisin ilmestys nauroi, kun minun väitettiin olevan hänen tossunsa alla, vaan tyydyn muistuttamaan, että elämä saisi maistua. Elokuvalla ei ole juuri mitään tekemistä luokkakokouksen kanssa. Nössöniemelle puheen pitäminen aiheuttaa paineita. Lähes kaikki luokkatoverit ovat nököttäviä extroja. Satunnaisen extran takapuoli herättää muistoja päähenkilöissä? Oh whoopie doo.

Shokkikomedian tarkoitukselliset shokit ovat kokeneelle katsojalle tuttuja monista yhteyksistä, myös viimeisen vuoden ajalta. Käsikirjoituksessa tuskin seisoo, että tajuton mies raiskataan, tai että visuaalisesti kohtauksessa tulee olla nekrofilian henkeä, vaan virallisesti kyseessä on irtoläppä. Se on tämä kirkassilmäinen hälläväliäasenne yhdessä pääosatyyppien energian kanssa, mikä piti mielenkiintoani yllä. En muista aiemminkaan saaneeni paskahalvausta ammattilaisloukkaantujana silloin, kun tekijät esittävät itsensä puhtaina idiootteina ja puolikkaina ihmisinä. Komedian kuvailu tahattoman koomiseksi olisi kankeaa. Pebaa esittelevä säkkituoli Helvetistä ja muutamaa kirosanaa tauotta hokeva isänmaan ykköskoomikko omistivat minut hetkinä, joina hymyilin.