Stephen Hawking on täysiverinen satuhahmo. Yksi sukupolvensa terävimmistä mielistä on vangittu surkastuneeseen ruumiiseen robottiäänen taakse. Hawking etsii kaavaa, joka selittää universumin, ja painottaa, että se kaava osoittaa, ettei Jumala ole tarpeellinen. Näin virkkoo mies, joka saa rakastavan kristityn naisen rinnalleen viimeisiksi suhteellisen terveiksi hetkikseen ja tueksi vaikeille vuosikymmenille. Sääli, että elokuva rakentuu faktojen ympärille. Tyylivalinnat tekevät alkupuolesta niin eeppisen satumaisen, että se olisi hyvää, perinteistä tarinan iskentää, jos Hawking universumin salaisuuden ratkaistuaan ymmärtäisi, että kaikkeuden luoja antoi hänelle tämän tehtävän ja enkelin etukäteismaksuksi. Loppuun sopisi Jobin kirjan henkinen monologi Jumalalta.

Uskonto on eräänlainen Kaiken teoria (The Theory of Everything). Alkumetreillä, 60-luvun Englannissa opiskelija Hawking kuvailee, että hänen alansa on uskonto älykkäille ateisteille. Korvieni mukaan Hawking toteaa, että tiede riittää uskonnoksi hänelle. Kristittynä nautin luomakunnan tutkimisesta, mutta tarvitsen myös filosofiaa: Hawking ei piittaa kysymyksestä "miksi". Oletettavasti hän kokee uskonnon aseman häiritseväksi, koska hänellä on tarve asiaan puuttua. Teemaan ei todella pureuduta, vaikka se palaa esille tasaisen varmasti. Hahmojen ajatukset ylipäätään jäävät tulkinnanvaraisiksi. Elokuva panostaa tunteisiin, joten tulkitseminen voi olla palkitsevaa katsojan filosofiasta riippumatta. Universumin rei'istä jne. Hawking höpisee sen verran kuin on tarpeen.

Fiksu, kömpelö, jyrsijämäisesti virnistelevä nörtti tuntee vetoa erilailla ajattelevaan tyttöön. Kun kömpelyyden syyksi paljastuu motoneuronisairaus ja poika saa elinaikaa pari vuotta, lähimmäisten myötätunto pelastaa hänet. Hän väittelee professoriksi ja perustaa perheen muuttuessaan vapisevaksi makaroniksi. Valo on pehmeän unenomaista, värit ovat eläväisiä, musiikki on korostetun mahtipontista tai herkkää! En ole vähään aikaan pillittänyt yhtä ansioituneesti. Rakastan tietynlaista hienovaraisuuden puutetta. Ylitseampuva kiiltokuvamaisuus ei tarkoita, että tarina on ontto. Naiiveja tunteitani palveleva elokuva motivoi tarttumaan teemoihin lopuillakin aivosoluilla.

Elokuva on kutakuinkin puhdas satu aina siihen saakka, kun Hawking nojailee keppeihin kuullakseen tuomion väitöskirjastaan. Dramaattiset nousut ja laskut ovat tulleet nopealla rytmillä. Selviytymistaistelu on jatkossa toistoa: vaikka tauti vie kaiken minkä voi, Hawking menestyy elämässä. Valokeila siirtyy selkeämmin Hawkingin ja vaimon arkeen. Sanoin arkeen, en suhteeseen. Kyseessä on rakkaustarina, mutta kuvaus tämäntyyppisestä avioliitosta jää vajaaksi. Seksuaalisuus ohitetaan irtovitsillä, joka muistuttaa, ettei Jorma ole lihas, eikä syvällisiä keskusteluja todisteta. Tositarinasta epäilemättä on silpoutunut tasoja ja persoonallisuutta, mutta elokuva on aistikas ja ilmaisuvoimainen tällaisenakin. Eritoten Hawkingin vaimon tunteiden kehitys ristiriitaisempaan suuntaan tulee moitteetta esille.

Eddie Redmayne on Stephen Hawking ja Felicity Jones on Jane Wilde Hawking. Molemmat ovat Oscar-ehdokkaina ja Redmayne ansaitsisi pystin minä tahansa vuonna. Hawkingin terävyys ja yhtä tunnettu huumorintaju näkyvät Redmaynen halvaantuneillakin kasvoilla. Helpoin on arvostaa vaihetta, jossa Hawking on menettänyt parikymmentä prosenttia kyvystä liikkua ja puhua: suihkin Redmaynen ilmiömäiselle kokovartalosuoritukselle. Käsikirjoituksen tasolla elokuva ei eroa ratkaisevasti standardienmukaisista elämänkerroista, jotka pinoavat kohtauksia peräkkäin löytämättä moitteettoman selväpiirteistä tarinaa, mutta ohjaaja James Marsh ja näyttelijät ilmaisevat itseään vahvasti rivien välissä.