Marilyn Mansonin tuore albumi The Pale Emperor onnistuu yllättämään. Se on jo saavutus kun ajatellaan Mansonin värikästä historiaa. The Pale Emperor yllättää nimenomaan sisältönsä ansiosta. Levy tulee kuitenkin jakamaan mielipiteitä. Kokonaisuus on musiikillisesti siistimpi mutta Manson on yhä pätevä ehdokas isoksi pahaksi inhokiksi. Manson on kuulemma lähtenyt tekemään musiikia mielessään omat suosikkinsa David Bowie, Alice Cooper, Joy Division ja T. Rex. Itse lisäisin porukkaan vielä Depeche Moden. Ja tottavie, viitteitä löytyy jokaiseen edellämainituista artisteista/orkestereista. Meno on siis tavallaan retroilevaa mutta kuitenkin selkeästi Manson-filtterin läpi suodatettua. Levyn äänimaailma on tummaa, kylmää ja reilusti koneellisia efektejä viljelevää. Mansonin ääni lyö musiikkiin kuin musiikkiin oman peittelemättömän leimansa. Mansonin kettumainen ulosanti korostaa levyn Joy Divisionin tai Bowien mieleen tuovaa koleutta.

Ilman Mansonin vokaalisuoritusta kiekko olisi huomattavasti laimeampi tekele. Mutta myös viisuissa on potkua ja varsinkin post-apokalyptinen tunnelma vie mennessään. Kiekon kaksi ensimmäistä siivua ovat vahvoja näyttöjä. Killing strangers on kuin Depeche Moden ja Tom Waitsin sävellys, jonka Manson vääntää oudon irvokkaaksi neonvalopommiksi. Deep six on aivan mainio, häiriintyneen arvoituksellinen mutta kuitenkin terävän osoitteleva ja rujo rokkiveto.

Tyylikkään melankolinen Joy Division -hapuilu Third day of a seven day binge ja astetta räväkämpi The Mephistopheles of Los Angeles eivät laske rimaa, kireän kuiva kitarasoundi kiristää otettaan ja meno on maukasta. Levoton ja äänekäs industrial-pala Slave only dreams to be king yllättää tehokkaalla ja korviin tarttuvalla kertosäkeellä. Vastaavista lähtökohdista jyräävä The Devil beneath my feet ottaa seurakseen T.Rexin. Maanisinta Mansonia kuullaan Birds of hell awaiting -siivun kohdalla. Levyn viimeiseen kappaleeseen (Odds of even) Manson muuntuu Tom Waitsin tyyliseksi karhean tarinan tulkiksi.

Manson onnistuu jälleen luomaan nahkansa. Allekirjoittaneen papereissa levy yltää korkealle Mansonin tuotannossa, aina The Golden Age of Grotesquen ja Holy Woodin vanaveteen. Tällä kertaa Manson onnistuu tuottamaan toimivan kokonaisuuden. Tosin häiriintyneen industrial-möykän ystävät joutuvat kestämään retroilevampaa asennetta. Mikä parasta, Mansonin ulosannissa on edelleen epävakautta ja hulluuden kiiltoa.