Ylistetyt elokuvat tyyliin vampyyridraama Only Lovers Left Alive ovat pilanneet monta päivääni. Tavalliset kuolevaiset aloittavat eheytymisprosessin heti elokuvan petettyä. Mielenvikaisena kriitikkona tapaan kiroilla tunteja yrittäessäni miettiä, mitä kehittävämpää voisin arvostella. Lähimpään Birdmania esittävään teatteriin on vain parin tunnin ajomatka. Hiih-pih.

Ihanan omituinen menninkäinen Tilda Swinton ja Marvelin veikeä Loki-poika Tom Hiddleston leikkivät vampyyreja yksityiskohtaisesti sisustetussa rokkijätkän kämpässä ja parissa muussa kohteessa. Ohjauksesta vastaa öisten tunnelmien erikoismies Jim Jarmusch. Hänen kulttimainetta nauttiva toimintapätkänsä Ghost Dog pulttasi punkero Forest Whitakerin samuraiksi. Broken Flowers jatkoi Bill Murrayn uran Lost in Translation -vaihetta. Tutustuin ohjaajaan, kun Winona Ryderin puutteessa episodielokuvan Night on Earth koin. Jarmuschin työt ajavat asiansa ainakin silloin, kun pidät näyttelijästä niin paljon, että hänen karismansa kehystys hallitulla tunnelmalla riittää sisällöksi.

Vampyyri Hiddleston on masentunut muusikko. Veriostoksilla hän käy itse ja muista asioista huolehtii tietämätön apupoika. Hiddleston ja Swinton ovat rakastava aviopari, vaikkeivät he asu yhdessä. Hitaan ja uneliaan elokuvan kuvailu eroottiseksi olisi harhaanjohtavaa, mutta tahdon nostaa hattua tai muuta Swintonille. Vaikka hän on 20 vuotta vanhempi kuin Hiddleston, nämä mielenkiintoisen nassun omistavat kyvyt ovat kutkuttavia yhdessä. Se on saavutus muorille maapallolla, kun hän kaataa itseään kymmenen vuotta nuoremmat kollit DiCaprio & McGregor ja kymmenen vuotta myöhemmin on yhä vahvasti kiinni kolmekymppisessä kangessa.

On Swintonilla ryppyjä. Se on särmikästä, toisin kuin on vampyyriteema. Olisi kiehtovampaa, jos verenhimoa kutsuttaisiin rehellisesti päihderiippuvaisuudeksi ja pilaantunutta verta AIDSiksi. Pohtisin kernaasti, miksi Hiddlestonin ikäinen pseudointellektuelli muusikko on antanut periksi ja päätynyt yhteen ymmärtäväisen Swintonin kanssa. Vuosisatoja vanhojen vampyyrien käsittely on tapa kertoa tarina siitä, kuinka mieli voi iän myötä nähdä maailman yhä absurdimpana mekanismina. Toisaalta minäkin näen sen sellaisena, vaikken ole 60 niin kuin Jarmusch tai 600, vaan: samoja ikiä kuin Hiddleston. Fantasiapuoli ei vaikuta tarpeelliselta.

Uskoin Swintonin huumorintajuisen raukeuden juontuvan pitkästä taipaleesta, enkä tarvinnut selityksiä ymmärtääkseni Hiddlestonia. Hienovaraista näyttelyä eivät tue laiskat viittaukset historiaan. Jos näyttelijä improvisoisi repliikin tyyliin "autoin Schubertia", pitäisin sitä laiskana improvisointina. Päähenkilöiden nimet ovat Aatami ja Eeva. Tämä ennennäkemätön jippo eittämättä laajentaa tajuntaasi, tai sitten symbolinen fantasia ei ole Jarmuschin juttu. Hän ei ole ensimmäinen ohjaaja, joka on itkenyt, kuinka vaikeaa on saada rahoitusta erilaisille elokuville, ja ohjannut sitten elokuvan, jossa on vielä vähemmän ideoita kuin tusinarahastuksissa. Twilight – Houkutus on "vähän erilainen vampyyrielokuva". Melankoliset vampyyrit ja rokkivampyyrit on nähty.

Tuijotin hereillä tuiskutukkaista Swintonia ja erinäisiä asetelmallisia ja korkeakontrastisia otoksia. Sain hetkittäin tarrattua tunnelmasta, huuleni liikahtelivat vähäeleisen huumorin johdosta, mutta joutava tarina tanssi ripaskaa sormillani. Jos kertoisit kuvanneesi tämän iPadilla ilman budjettia, olisin vakuuttunut, mutta kun arvostetun ohjaajan väitetään onnistuneen taas, oletan saavani muistijälkiä. Nimeän merkittävimmäksi ansioksi sen, että vampyyrit esittävät herkullisen koomisen orgasmi-ilmeen maistaessaan kunnon kamaa. John Hurt ja Mia Wasikowska pätevät näinä sekunteina myös.