Jussi Vares traumatisoitui nähtyään silvotun ruhon aikaa sitten. Ulkopuolisen heiluttaessa seteliä hän suostuu tutkimaan murhaa, eli kysymään kytiltä ja nilkki Jasper Pääkköseltä, mitä he voivat asian eteen tehdä. Kävi säkä! Pääkkönen tuntee oikeat kuviot taas. Tehtyään vaikutuksen miespuoliseen sketsiroistoon nimeltä Sylvi Kekkonen, Vares tekee vaikutuksen julmaan partareuhkaan, tehdäkseen kohta vaikutuksen lipevään bisnesketkuun. Kukaan konnista ei myönnä olevansa "Sheriffi", joka on Turun alamaailman ruhtinas. Turun sinappia pitkästä aikaa ostettuani yllätyin iloisesti. Sitä on mennyt leivänkin päällä, leivän ollessa elintarvike, joka keksittiin jo kivikaudella. Kiviset ja Soraset antaa aikakaudesta vääristyneen kuvan, sillä dinosaurukset eivät eläneet esi-isiemme kanssa yhtäaikaa. Unohdin mitä ajan takaa, joten lähdetäänkö kaljalle?

Tekisi mieli verbaalisesti kuristaa kirjailija Reijo Mäki, mutta en kehtaa pelkkien elokuvien perusteella. Yhdeksännen leffan ohjaaja Hannu Salonen on kokenut eurooppalaisen rikoselokuvan ammattilainen - kuulemma. Salosen jälki on sujuvampaa ja vähemmän tyylitöntä kuin neljä Varesta tyrineen Lauri Törhösen, mutta tarina on laiskaa ja epämääräistä ajatuksen virtaa kuten aina. Nämä tarinat etenevät miten sattuu, kunnes ne kuolevat pois.

Vares roikkuu Pääkkösen kuvioissa lämpimikseen. Hän ei tee mitään, kun kelmit kenkkuilevat, joten häneen luotetaan. Kelmit pyytävät häntä setvimään sotkujaan. Vares pohtii lähinnä miten suhtautua kovislesboon. Jätkä voisi luvan kanssa haastatella roistoja kaksoisagenttina, mutta hän kernaammin mm. piiloutuu ovettomaan vessaan kuullakseen salaa juorun, jonka ansiosta hän osaa esittää umpikujaan johtavan kysymyksen myöhemmin. On hän silti Turun fiksuimpia kolleja. Kun talo palaa, kannattaa vilkaista, jäikö jotakin palamatta. Hyvä Jussi.

Ohjaajalla on edeltäjiään laajempi paletti: on savukone, on lehtipuhallin. Hän on töissä vapaaehtoisesti, mikä Suomessa on jo anarkiaa. Keskeiset alamaailman vaikuttajat esitellään koomisen kärkevillä minitakaumilla ikään kuin kyseessä olisi lupaavan nuoren taiteilijan katu-uskottava brittijännäri 90-luvulta. Tässä tapauksessa "elämää suuremmilla" persoonallisuuksilla (Pulttibois-hahmoilla) ei tietenkään tehdä mitään. Yksi leveistä haukotuksistasi saattaa haudata hulluimman hahmon, sillä hänet ohitetaan kuvallisella temppuilulla ja kertojan äänellä, vaikka väkivaltainen ja puhelias heppu on teoriassa huomionarvoinen. Kiltisti sanottuna Salonen ei ole oikeiden leffojen kloonaaja pahimmasta päästä: sokea kana löytää enemmän jyviä kuin päätön, joten teos ansaitsee verrattain korkean arvosanan erottuakseen professori Hörhösen tortuista.

Se menee yli hilseen, mitä fani saa näistä irti. Umpiluupään avulla on mahdollista "elää hetkessä", joten ymmärrän, että suu kostuu, kun hylätyssä hallissa leikitään kapakkaa, ja hymyilee, kun on tyylitellyn nyrkiniskun tai keksimällä keksityn junttivitsin aika. Mutta tämäkö riittää? Noin 50-kiloinen, karvainen ja huolittelematon Vares Antti Reini tuo mieleen opiskelijakämpän tiskiharjan. Näkisin silti mielelläni miten Reini selviytyisi standardienmukaisista kuvioista, kuten tappeluista ja vähemmän anteliaiden jakorasioiden viettelystä, mutta hänen tarvitsee lähinnä ilmestyä paikalle. Vaikutelma on se, että kirjailija Mäki tai käsikirjoittaja halveksii lajityyppiä ja testaa miten laiskalla sotkulla apinoita voi koijata.

Ei ole pakko funtsia, miten epäloogisia, töksähtäviä ja/tai kliseisiä harvat käänteet ovat, mutta faninkin luulisi huomaavan, ettei pääasiallinen samaistumisen kohde tee koskaan mitään muistijäljen arvoista. Tarina olisi heti erisävyinen, jos sankari hämmentyisi ruumispainajaisesta ja ryhtyisi omatoimisesti selvittämään tapausta uusiakseen oikeuden kantaa kiveksiä. Selittääkö suomalaisten surkea itsetunto hahmon suosion? Mäkään en parista bissestä sekoilla ala ja oon saanut ja melkein ite ristisanatehtävän ratkaissut - voisin olla Vares. Mutta ettäkö Vareksen on itse tehtävä jotakin, kun roisto uhoaa? Pih! Fiilikset pilalla.