Kun Eila kälkättää, Rampe tietää vaieta. Pariskunnan kolmekymppinen tytär Likka on teinimäinen kiukkuiita, jolle kelpaisi isin kaltainen "käytännössä olematon mies". Kirjakieltä vääntävän sulhasehdokkaan Pirkan sanavalinnat tyyliin riisipeti saavat neidin kiehumaan. Ja Pirkka! Mikä nimi se muka on?! Pirkka ei tyyneydestä huolimatta vaikuta sellaiselta tohvelisankarilta, joka tietoisesti nöyrtyy saadakseen ihanan äkäistä pyllyä, mutta ehkä hän oppii jotakin Rampelta. Eila on huolissaan tyttären naimattomuudesta. Kun Pirkan äiti luulee, että Eila ja Rampe omistavat huvilan, Eila ruokkii väärinkäsitystä tehdäkseen vaikutuksen.

Se on väkinäistä, mutta kevyessä komediassa sallittua, että jopa totuuden tietävä Pirkka on valmis vedättämään äitiään. Nainen on hitusen ylpeä, mutta melko tavallinen tyyppi. Jos Pirkka nyökkäisi naapurin tönön suuntaan ja nostaisi kulmakarvaa heti, kun äiti huvilaan ihastuu, juoni haihtuisi ilmaan. Kiitos Pirkan, tarinaa on puoleksi tunniksi. Puolituntinen lähentelee sarjan Pokka pitää tasoa: mustankin valkoiseksi selittävä Eila on junttimaisempi ja neuroottisempi versio Hyacintista. Heidi Herala on roolissa herttainen, mutta pian köykäinen perusidea on lypsetty kuiviin.

Soppaa lantrataan sekalaisella seurakunnalla. Eilan kärttyinen äiti ei ole ilkeä, mutta hän suhtautuu arkisen rasistisesti Likan aasialaiseen ystävään. Huvilan oikeista omistajista se, jota tilanne harmittaa, puhuu vain ruotsia. Näiden ideoiden yhdistely ei luonnistu. Hahmot käyttäytyvät epäloogisesti, eikä millään ole merkitystä. Puijattavalla naisella ei ole sanavaltaa mihinkään, eikä meneillään mitään olisikaan. Eilalle voidaan tehdä diagnoosi – hätävalheet syöksevät pöhelön muoriparan psykoosiin – ja Likalle myös, mutta kokonaisuus menettää suhteellisenkin uskottavuuden, kun kukaan ei reagoi touhuun luontevasti.

Otsasuoneni sykki rytmikkäästi, kun leffa huijausjuonen laiskasti pääteltyään kieltäytyi loppumasta muistettuaan, että myös Likalla ja Pirkalla piti tehdä jotakin. Hahmot toimivat parodiana ihmistyypeistä. Turha on viime minuuteilla ihmissuhteista kiinnostua, kun vitsi on vanhentunut, eikä kehittynyt. Löyhä teema lienee se, että urosten pitää sietää akkojen sosiaalista älyä tietyissä rajoissa, mutta rajat jäävät määrittelemättä.

Tällaisia farsseja piristävät tabut. Birdcagessa homot yrittävät näytellä "normaaleja" konservatiivisille vieraille ja leffa kehtaa esittää heidät hepsankeikkoina. Kesämökin koko ei ole tabu. Maahanmuutto on, mutta aasialaisen sekunnit ovat vain hämmentäviä; hän höpisee hippijuttuja suomenruotsalaisille ja mihinkään tämä ei johda. Mitäpä jos yksi tärkeä hahmoryhmä muutettaisiin somaleiksi tai romaneiksi? Jo se auttaisi, jos Pirkan suku ja suomenruotsalaiset vaihtaisivat rooleja: kieliongelmat tehostaisivat uskottavuuttakin.

Puijaajan ja puijatun suhteesta puuttuu (muun muassa) kontrasti. Aluksi Eilan ja Rampen alleviivattu arkisuus huvittaa. Ehkä sanomme: "toi on niin totta". Jos he olisivat "eksoottisempia" tavalla tai toisella, Pirkan äidin ennakkoluulot muuttuisivat mitäänsanomattomista mielenkiintoisiksi, ja hupsis, elokuvalla olisi kantava idea. Käsikirjoituksen oikoluku selvin päin pelastaisi monta kotimaista teosta.