Jarkko Ahola: Suojelusenkeli – Joulun klassikot 2
Teräsbetonista tuttu heviäijä Jarkko Ahola julkaisi viime jouluksi kauniimpia kotimaisia joululauluja sisältäneen Ave Maria - Joulun Klassikot -albumin. Suuren orkesterin ja "puoliklassisen", mahtipontisen ulosannin avittamana kiekko onnistui tuomaan lisävalaistusta Aholan "korkealta ja kovaa" -hehkutuksen venymiskyvystä. Kyllähän se ääni venyy ja joustaa. Levy myi platinaa joten tottahan joululauluja piti työstää lisää! Suojelusenkeli - Joulun Klassikot 2 onnistuu, yllätys, laimeammin. Taustalla soittava orkesteri on huippuluokkaa (Bratislavan sinfoniaorkesteri), joten kokonaisuus ei kärsi edellistä levyä heikommista puitteista. Vähemmän innostavaan lopputulokseen on ehkä syynä levyn kappalevalinnat - kiekolla on muutamia varsinaisia jouluviisuja ja sitten kaikkea muuta Finlandiasta lähtien.
Myös Aholan vokaalisuoritus jää paikoin yllättävän sävyttömäksi, varsinkin herkimpien hetkien kohdalla. Korkealta ja kovaa irtoaa kiitettävästi. Ahola innostuu myös lyömään tiskiin "elvistelypaloja" kuten vaikkapa Senza luce (A whiter shade of pale) - hyvinhän Ahola tuulettaa äänijänteitään mutta kappalevalinta herättää ihmetystä. Eihän Ahola nyt mikään Pavarotti ole, eikä edes Paul Potts. Tuttuakin tutumpi Halleluja jää kovin ponnettomaksi. Rautalankaskeballa kuorrutettu Nuku vaan on suorastaan nolo tekele.
Kiekon parasta antia ovat ehdottomasti ne joululaulut. Ensimmäinen joulu saa mukavasti lisäpotkuja kunnon rock-kannutuksesta. Oi jouluyö vedetään läpi mahtipontisesti mutta sortumatta kuitenkaan aivan Queen-osaston teatraalisuuteen. On hanget korkeat nietokset säteilee levyn kirkasotsaisinta jouluhegemoniaa ankaran urkupaatoksen avittamana.
Aholan levy ei tyrkytä rokkisovituksia tai skebamyllytystä. Rock-ympyröistä ovat mukana rummut mutta muuten pysytellään sinfoniaorkesterin luomissa puitteissa. Osaltaan levyltä putoaa kuitenkin tukijalka kappalevalintojen painottaessa enemmän hartautta ja "puoliklassista" kuin sitä varsinaista joulumieltä. Ja ihan varmasti niitä yleviä ja kansakunnan muistiin tatuoituja joululauluja olisi löytynyt koko levyllisen tarpeiksi. Onko levy-yhtiön tavoitteena sitten ajaa Aholaa läpi maailmalla jonkinlaisena Suomen Paul Pottsina?
Myös Aholan vokaalisuoritus jää paikoin yllättävän sävyttömäksi, varsinkin herkimpien hetkien kohdalla. Korkealta ja kovaa irtoaa kiitettävästi. Ahola innostuu myös lyömään tiskiin "elvistelypaloja" kuten vaikkapa Senza luce (A whiter shade of pale) - hyvinhän Ahola tuulettaa äänijänteitään mutta kappalevalinta herättää ihmetystä. Eihän Ahola nyt mikään Pavarotti ole, eikä edes Paul Potts. Tuttuakin tutumpi Halleluja jää kovin ponnettomaksi. Rautalankaskeballa kuorrutettu Nuku vaan on suorastaan nolo tekele.
Kiekon parasta antia ovat ehdottomasti ne joululaulut. Ensimmäinen joulu saa mukavasti lisäpotkuja kunnon rock-kannutuksesta. Oi jouluyö vedetään läpi mahtipontisesti mutta sortumatta kuitenkaan aivan Queen-osaston teatraalisuuteen. On hanget korkeat nietokset säteilee levyn kirkasotsaisinta jouluhegemoniaa ankaran urkupaatoksen avittamana.
Aholan levy ei tyrkytä rokkisovituksia tai skebamyllytystä. Rock-ympyröistä ovat mukana rummut mutta muuten pysytellään sinfoniaorkesterin luomissa puitteissa. Osaltaan levyltä putoaa kuitenkin tukijalka kappalevalintojen painottaessa enemmän hartautta ja "puoliklassista" kuin sitä varsinaista joulumieltä. Ja ihan varmasti niitä yleviä ja kansakunnan muistiin tatuoituja joululauluja olisi löytynyt koko levyllisen tarpeiksi. Onko levy-yhtiön tavoitteena sitten ajaa Aholaa läpi maailmalla jonkinlaisena Suomen Paul Pottsina?
Keskustelut (2 viestiä)
08.12.2014 klo 10.01 17
Täysin eri mieltä siis: levyn parhaat hetket ovat muita kuin joululauluja. Samaa mieltä siitä, että levy-yhtiön ilmeinen halu tunkea Ahola kuluneeseen tenorimuottiin aliarvioi rankasti artistia ja kertoo suomalaisen levytuotannon näköalattomuduesta - mutta vain siitä. Ahola on paljon parempi ja nimenomaan paljon parempi tulkitsija kuin yksikään tusinatenori. Paul Pottsiin vertaaminen kertoo, että Mr. Kaunisto ei ole kuule tai kuuntele: Pottsin rasittuneella vibraatolla ei ole mitään tekemistä Aholan puhtaan ja aina vilpittömän läsnäolon kanssa.
01.02.2015 klo 18.37 2
Jarkon esitys on upeaa kuultavaa. Paul Pottsiin ei todellakaan voi verrata, siinä vertailussa Jarkko vetää poitsit kirkkaasti kotiin.
En ymmärrä miten Jarkon esityksestä muka puuttuu sävy. Tulkinnat on oikealla tavalla herkkiä ja ääni kantaa todella upeasti kaikissa kappaleissa.
Hallejuako ponneton! Ei todellakaan.
Emme me tänne mitään Pottsia kaivata, meillä on Jarkko!!!!
On nyt kyllä jäänyt Mr.arvostelijalle päälle "Potts-levy".
Jarkko on aivan mahtava tenori ja upeaa kun on levyttänyt tätäkin musiikkia. Tiedä sitten muotista... tämä on just hyvä. Mieluummin Jarkkoa kuin ketään muuta tod.tusinatenoria.
Kirjoita kommentti