Jersey Boys ja Not Jersey Boys XXX: A Porn Musical saivat minut rakastumaan bändiin The Four Seasons, josta ne kertovat. Clint Eastwood on ohjannut ensiksi mainitun, josta lukiessani opin, miten moni ikivihreä luritus bändille kuuluu. Bändin ja laulujen fanittaminen ovat eri asioita. Nähdessäni pornomusikaalin hulvattoman trailerin, sydämessäni avautui soppi bändille. Tartuin ajatukseen, että pojat ovat lahjakkaita perverssejä. Jos tunnet muusikot, tiedät ettei tämä ole kaukaa haettu tulkinta, ja jos tunnet elokuvat, tiedät niiden vääristelevän, joten miksen tarttuisi tulkintaan, josta pidän? Vain parhaat elämänkertaelokuvat määrittelevät katsojalle kuka juhlakalu on. Eastwoodin version keskeisin ansio on se, että ilman sitä pornomusikaali olisi jäänyt tekemättä.

Itäpuu tekee koivusalot. Jersey Boys perustuu jukebox-tyyliseen lavamusikaaliin kuten Timo Koivusalon Vuonna 85. Molemmissa tapauksissa draama on luonnosteltua kuten musikaaleissa, vaikkei kumpikaan ole sellainen. Jopa "musiikkielokuvasta" puhuminen olisi harhaanjohtavaa jaarittelun määrän huomioiden. Leffassa lauletaan, jos täytyy. Bändin päästyä vauhtiin tavallista useampi irtokohtaus on laulu. Muutamat klassikot vain helähtävät taustalla, koska miksetpä pyyhkisi arskaasi silkillä, jos voitit lotossa. Musikaalinumero nähdään vain lopputekstien aikana. Musikaalimiehenä olisin loukkaantunut, jos olisin ollut hereillä.

Sillisalaatin keskeltä pilkottaa hahmovetoinen tarina, mutta näkeekö Eastwood sen? Palleille potkitulta piirrosoravalta kuulostava Frankie Valli ja säveltäjä Bob Gaudio tekevät bändistä uniikin. Myös jou-tyyppinen kukkonilkki Tommy DeVito on tärkeä kipinä, mutta hänestä tulee rasite. Elämä on mutkikasta. Joskus kun ihminen vilpittömästi tekee parhaansa yhdellä sektorilla, hän on silti kamala jollakin toisella. Elokuva saa lopulta sen verran muotoa, että hukattu potentiaali jopa näkyy. Eastwood ei kerro ihmisistä, vaan bändistä. Jälkimmäiseltä puoliskolta löytyvä konflikti ja tragedia liittyvät toisiinsa epäsuorasti - mutta älä katsoja murehdi. Legendamusa on levytetty. Tämä oli vain triviatietoa.

Äijät selittelevät tuntojaan kameralle. He näyttävät samalta teineinä ja keski-ikäisinä. Kuluuko kohtausten välillä päivä vai vuosikymmen, ihan sama. Kun naista leivotaan korville telkkarissa, säveltäjä tajuaa, etteivät isot tytöt itke. "Big Girls Don't Cry! Big Girls Don't Cry! Shai jai jai!" Kaiken huippu on se, kun leffa bändin alkuajoista kerrottuaan joutuu turvautumaan takaumaan painottaakseen, että Tommylla oli ongelma bändin alkuaikoina. Arvatakseni käsikirjoituksen ensimmäinen luonnos tuomittiin epäselväksi, joten lisää materiaalia tumpattiin tasan siihen kohtaan, jossa kirjanmerkki oivalluksen hetkellä oli.

Alunperin: Olipa kerran tiedemies. Hänellä oli vaikeuksia pitää temperamentti kurissa. Peitottuaan sisäiset demoninsa hän selätti mörrimöykyn painimatsissa.

Korjattu versio: Olipa kerran tiedemies. Hänellä oli vaikeuksia pitää temperamentti kurissa. Ai niin: gammasäteily teki hänestä Hulkin. Peitottuaan sisäiset demoninsa hän selätti mörrimöykyn painimatsissa.

Frankie hurmaa yksin ja osana kvartetin yhteistä ääntä. En ihmetellyt, miksi bändi menestyy, joten jokin toimii, joten vertaus Koivusaloon oli liioittelua. Tarkennan myös, ettei esimerkiksi suurieleisin laulukohtaus ole tippaakaan vaisumpi elämys kuin viisi minuuttia Tanssii tähtien kanssa -tyyppistä telkkuviihdettä. Yleisesti ottaen tarjolla on kankea ja kaavamainen, kymmeniä kertoja nähty kertomus muusikoista, jotka tarvitsevat toisiaan pelastaakseen ja pilatakseen elämänsä.