Robin Wright näyttelee itseään unien logiikkaa noudattavassa tieteisdraamassa The Congress. Prinsessan ryöstön ja Forrest Gumpin tähti on yli nelikymppinen ja naaras, joten merkittävistä rooleista on turha haaveilla? Studio tahtoo digitaalisen Wrightin: ikuisesti nuoren typykän. Näin saattaa käydä oikeastikin, kun digitaalisista ihmishahmoista tulee fotorealistisia ja edullisia. Oletettavasti alkuperäinen näyttelijä jatkaisi töitä liikkeidenkaappaustekniikan avulla antaakseen illuusiolle sielun. The Congress on kiinnostuneempi siitä, miten teknologian kehitys vie sielut, joten se mukailee teemaa suurpiirteisesti. Fiktiivinen Wright kelpaa vain skannattavaksi. Hän tekee liikuttavan viimeisen suorituksen ja jättää alan toistaiseksi.

20 vuotta myöhemmin on aika uusia sopimus. Leffastudio on majoittunut "animoidulle vyöhykkeelle", joka muistuttaa Roger Rabbitista tuttua Toon Townia. Napattuaan aineita Wright näkee maailman psykedeelisenä sotkuna. Tätäkään käännettä ei tule analysoida autistisesti; se ei ole uskottava, mutta se on ymmärrettävä. Niin sanottu Toon Town on virtuaalitodellisuuden ja mielialalääkkeen symbioosi. Ei sillä, että ne olisivat eri asioita. Lääkkeiden, huumeiden, viinan tai videopelin avulla ahdistunut mieli voidaan tehdä sokeaksi kurjalle arjelle.

Elokuva siis sanoo, että ikääntyvää näyttelijää väheksyvä yhteiskunta on turmion tiellä. Jo elokuvat ovat todellisuuspakoa, joten jos vaadit vähemmän kurttuisia karismapommeja, huomenna olet pärisevä Aku Ankka, joka vetää tärpättiä nokkaan ollakseen tilttaileva Mikki Hiiri.

Ilmeisesti huumattu mieli kuorruttaa ihmiset ja asiat fantastisen näköisiksi. Toisaalta se, että Wright näkee myös toisten fantasiat kuulostaa järkevämmältä kuin täysin yksityinen elämys. Harhamaailmassa voi erikseen uneksiakin. Ymmärrys siitä missä mennään, mikä on totta ja mitä väliä millään edes voi olla tuppaa hämärtymään, mikä käsittääkseni on homman pointti. Myös World of Warcraft on hulluuden muoto, jos asiaa ajattelee.

Tunteellisen ytimen tenhoa luonnostelmallisuus ja sekavuus nakertavat. Ensimmäinen näytös huipentuu vahvaan kohtaukseen, joka kertoo paljon hahmoista. Se esittää surullisen ja tarpeellisen näkemyksen siitä, milloin ihmiset ovat parhaimmillaan. Fiktiivinen Wright herää eloon hahmona. Jos liikutuimme, tahdommeko teoksen jatkuvan huumehuuruisena Roger Rabbitina, vai hillitysti outona draamana tyyliin Forrest Gump ja Truman Show? Hahmolla on sokeutuva ja kuuroutuva poikakin. Potentiaalia on useamman elokuvan tarpeiksi. Monet ideat vain mainitaan.

Yhtä kaikki teos puhutteli minua. Kävi mielessä, että ei helvetti, jos minä vain uneksin tästä ja joudun aloittamaan arvosteluprosessin alusta herättyäni. Olen viimepäivinä nukkunut heikosti takoakseni roolipeliä. Todellisuus on tuntunut etäiseltä, ja todellisuuteni on mm. kymmenien Star Warsin trailerin julkaisupäivästä uutisoivien sivustojen läpilukemista. Harvemmin näen unissa silkkaa pimpelipompelia, mutta The Congressin yksi piirre onkin rauhallinen selittely outouden vallitessa. Itsevarma hulluus, johon kätkeytyy syvempi viesti, on nähdäkseni unilogiikkaa.

The Congress on arvokas jo anarkistisena, villin visuaalisena... todellisuuspakona. Käsin piirretty, aikuisille suunnattu hippifantasia, joka tuo mieleen Heavy Metalin kaltaiset kulttileffat on kulttileffa automaattisesti, sillä minä perustan kultin jos kukaan muu ei. Todellisuuspaon kritiikkinä eli kulttuurisatiirina leffa on hilpeä ja uniikki, jos se lyökin yhtä usein sormeen (tai naulaan) kuin naulaan (tai sormeen), tai jotakin. Se, että pidin elokuvaa hyvin henkilökohtaisena elämyksenä, viittaa yleensä siihen, että tulkinnanvaraa on.