Darren Aronofskyn ohjauksen Noah'in tavoin Christopher Nolanin Interstellar on ainutlaatuinen mestariteos asenteeltaan, jos ei välttämättä käytännössä. Aiheena on ihmiskunnan kohtalo ja ehkä sekin, mitä ansaitsemme. Mikäli klassikon 2001 – avaruusseikkailu siittiö hedelmöittäisi tärisevän melodraaman munasolun, ja sikiölle kohtunsa vuokraisi Twilight Zone tai Äärirajoilla, lapsen nimeksi sopisi Interstellar.

Matthew McConaughey näyttelee maanviljelijä Cooperia. Miehen pölyinen tila edustaa kuolevaa maapalloa lähes yksinoikeudella, mikä on osuvan intiimi taiteellinen rajaus. Cooper on entinen NASA:n testipilotti, mutta planeetta on kirjaimellisesti homehtumassa, joten fiksuja miehiä tarvitaan kipeimmin elintarvikealalla. Näin Cooper luulee. Sattumalta hän saa tietää salaa suunnitellusta avaruuslennosta toiseen galaksiin. Sattumalta? Juu, aivan kuten hobitit joutuivat sattumalta patikkareissuille. Gandalfin he tosin tunsivat entuudestaan ja niin päin pois; ehkä kohtalolla on sormensa pelissä.

Fantasiaviittauksestani huolimatta Interstellar on tieteisdraama vakavimmasta päästä, ovathan useimmat lajitoverit lapsellisia kohelluksia yrittäessään myydä kalliin sisällön suurelle yleisölle. Ihmisen pienuus universumissa tulee selväksi, millä tarkoitan myös ymmärryskykyämme. Nolan jatkaa Inceptionista tutun jekun eli ajan suhteellisen luonteen ihmettelyä. Avaruusmatkaajat vanhenevat eri tahtiin Tieteen kuvalehdestä tutuista syistä. He etsivät uutta kotia ihmiskunnalle pelastaakseen kaikki tulevat sukupolvet, mutta vaikka parikymmentäkin vuotta on lajin kannalta pieru Saharassa, jokainen pieni ihminen elää omassa päässään. Aika on haaste hyvääkin tarkoittavalle mielelle.

Nolan on kiinnostunut ensisijaisesti Cooperin suhteesta lapsiinsa eli oikeasta elämästä koko sen ajan, kun Cooper odottaa lähtöä. Asenteen ollessa tämä, on helppo antaa anteeksi muutamat kankeat selittelyt koskien mm. tehtävän ja tuhman homeen luonnetta. Siitä teoriasta en silti luovu, että monia kylmiä tarinoita ohjannut Nolan on robotti. Nykyään hänellä on tunnesiru kuten Datalla elokuvassa Star Trek: Sukupolvet. Siru toimii toisinaan kiitettävästi. Toisinaan:



Interstellar on tunteellinen ja runollinen teos kahdella huutomerkillä. Jos yksi veto on mestarillinen, niin McConaughey, jonka täyteläisen inhimillinen olemus kommentoi kaikkea muuta. Hänen rauhallisuutensa luo toivoa ja hänen herkkyytensä muistuttaa panoksista. Hän muuttaa manipuloivankin musiikin siksi runoudeksi. Hänen ja upeiden avaruuskuvien ja jylhien jyrinöiden ja (toisinaan) luovan musiikin ansiosta teoksen vakavuudelle hihittely on vaikeaa. Tiedän kuitenkin, että jos olisin toisessa galaksissa, nostelisin kulmia melko juupelin vainoharhaisena, jos Anne Hathawayn näköinen kollega ryhtyisi yhden vastoinkäymisen jälkeen ulisemaan, että ehkä rakkaus on mystinen avain totuuteen (?!). Jos et puolivälin tienoilla jaa hämmennystäni, ei hätää: leffa tuskin tulee syyllistymään tärähtäneisiin tyylivalintoihin jatkossakaan.

Jos nipottaisin, mainitsisin ihmetelleeni mm. sitä, että seikkailijoiden laskeutumisalus on kätevän Star Wars -tyyppinen, vaikka painovoiman luomat haasteet ovat olennainen osa tarinaa. Jos hyväksymme runollisuuden, uskottavuus on sivuseikka ja isompi kysymys on se, ymmärrämmekö runoilijaa. Hahmot puhuvat suoraan siitä, kuinka ihmisten täytyy kehittyä yhteisönä selvitäkseen: itsekkyydestä on luovuttava. Omintakeisen rytmin ja kuvaston muotoillessa teemaa nautin suuresti näkemästäni tuntematta kolmen tunnin keston painoa.

Paljastamatta mitään voin vihjata signaalien muuttuvan ristiriitaisiksi loppusuoralla. En puhu nyt 2001:n kaltaisesta tulkinnanvaraisesta häröilystä, vaan siitä, mitä hahmot suusanallisesti ulostavat. Tunsin elokuvan ihastuvan jekkuihinsa ja unohtavan sanomansa ja jopa keskeisten konfliktiensa luonteen. Tunteeni putosivat kärryiltä. Olisin mielelläni tullut edes vihaiseksi, kuten nuorena, kun A.I. Tekoäly huipentui kakkukesteihin, mutta reaktioni oli "meh".