Ongelmanuorten parissa työskentelevä autistinen siviilipalvelusmies ihastuu mielisairaaseen äkäpussiin. Vihdoinkin leffa johon samaistua. Kivikasvo ja kiukkuiita karkaavat. He pakenevat viranomaisia ja normaalia elämää, jota kohtaan he eivät osoita kiinnostusta. Tytöllä on muistoja mummosta, mutta eipä maailma muuta ole myöntänyt. Harharetkiin kuuluu vaiheita, jotka sopisivat tavanomaiseen nuorisoelokuvaan, mutta tekijöiden taiteelliset kunnianhimot ovat ilmeisiä ja niille he antautuvat. Kyseessä on savukiekuraelokuva.

Surrealistiset painajaiset ja höynähtäneet montaasit kuuluvat lajityyppiin. Teoksen arvo on hienovaraisissa, nautittavan silkkisissä otteissa. Kamera näyttelee ja luo tunnetta näyttelijöiden puolesta. Säpsähdyttävä leikkaus on simppeli esimerkki. Näennäisen kömpelö, mutta huomiota ohjaava käsivarakuvaus, josta siirrytään asetelmalliseen otokseen on parempi esimerkki: maailma on hahmolle puuroa, mutta sitten hänen mielenkiintonsa vangitaan. Kamera on vuoroin isällisen ymmärtävä ja kirkassilmäisen lapsenmielinen, kiinnostuessaan mm. kieppuvasta savusta.

Poika ei oikeasti ole autistinen, vaan standardienmukainen savukiekuraelokuvan tyhjä astia. Hän möllöttää. Sen verran suupielet ovat ylöspäin, ettei hän vaikuta ahdistuneelta. Se voi olla savuleffan suurin saavutus, jos katsoja luo möllöttäjälle merkityksiä: Betoniyö ja Only God Forgives manipuloivat minut siihen. Tässä tapauksessa poika on heikko lenkki. Näyttelijältä vaaditaan muutamaa ilmettä ja kykyä änkyttää pari kertaa. Teppo Mannerin änkytys saa klopin vaikuttamaan saippuasarjan raukkaparalta, johon ei ole miellyttävää istuttaa ajatuksiaan. Empiiristen tutkimusteni mukaan sulkeutuneiden päässä tapahtuu enemmän kuin vilkkaiden, ja aivotoimintaakin on mahdollista näytellä. Tämä poika ei vaikuta täysin... asevelvolliselta.

Savuelokuvaa ei ensisijaisesti ajatella, vaan se aistitaan. Poika on symboli ulkopuolisuudesta. Roosa Söderholmin mainiosti tulkitsema sähäkkä ja aggressiivinen, mutta surullinen tyttö on toinen. "Paska ruoka" on syy, jonka poika antaa anarkialleen: enemmän selitetään vain rivien välissä. Nuoret eivät tahdo yrittää, vaan kirmata viattomina. Musta huumori kukkii siinä, miten kärjistettyjä ovat muun ihmiskunnan edustajat. Valikoitujen tyyppien kylmyys, julmuus ja reiluuskin tukevat, piristävät ja hämmentävät tunnelmia.

En ottanut synkimpiä käänteitä sillä tapaa vakavasti, että tunteitani olisi riepoteltu, mikä on odotettavaa, sillä "puhdas taide" tapaa kärsiä draama- ja tarinavajeesta. Ohjaajan silmää arvostin alusta loppuun. Asiayhteydestä irrotettuna kuvalliset tyylikeinot ovat tuttuja, mutta en puhuisi imitoinnista. Temppujen merkitys on sisäistetty ja käyttö on luontevaa, jopa rentoa. Se, että vain amatöörimäinen änkytys iski hermooni tyylivirheenä, on saavutus, kun möllötyksestä ja hourailusta koostuva leffa soittaa niin suomirokkia kuin orkesterimusiikkiakin.

En malta olla toivomatta, että ohjaaja J-P Valkeapää sai osan tempuista ulos systeemistään ja kehittyy visionääriksi. Katso traileri. Ehkä se vaikuttaa omalaatuisen mystiseltä, tai ehkä jaat mielipiteeni: se on kuin useammasta taide-elokuvasta leikattu montaasi Oscar-gaalan väliajalle. Kokonaisuudella on enemmän sielua, mutta se tulee sulautumaan muistoihini muista savufilmeistä. Toisin kävi vuodentakaiselle Betoniyölle, jonka täyteläisen persoonallinen tyyli jätti vahvan muistijäljen, vaikken senkään teoksen parissa itkenyt ja räkinyt.