Äänittäjä/tuottaja/laulaja/muusikko/rumpali/Voice Of Finland -suosikki Mikko Herranen on julkaissut Pahan Ajan Apokalypsi -nimisen sooloalbumin, joka on hyvä esimerkki kovan luokan ammattilaisen työn jäljestä. Hiottu ja puunattu albumi kuulostaa makealta mutta paikoin, jos ei hengettömältä niin värittömältä. Myös lyriikoista löytää kliseekimppuina pyöriviä konsonanttijonoja ja ulkokohtaisuutta. Eihän artistin aina tarvitse repiä sisintään studion lattialle mutta tässä tapauksessa sanailu on myös liian ilmiselvää ja hampaatonta toimiakseen tehokeinona tummasävyiselle ilmaisulle. Toisaalta, englanninkielellä laulettuna kyseinen seikka painuisi unohduksiin.

Mikko Herrasen vokaalisuoritus on häikäisevän varmaa ja tasapainoista. Tällä kertaa mies jättää huutamisen vähemmälle. Parasta Herrasen äänessä on grunge-henkisen harmauden ja alakulon korostaminen -mies on kuin Alice In Chains -vokalisti Layne Staley, tosin astetta laaja-alaisempi. Myös Herrasen artikulointi on terävän täsmällistä. Kiekon avaava kolmen viisun nippu (Pahan ajan apokalypsi, Kauppias, Muurahaiset) tyrkkää ärräpäät pöytään ja kitaravyörytys etenee nykymetallin/groove metallin kireyden merkeissä. Herrasen ääni on nostettu parhaalle paikalle rumpujen/basson jäädessä kovin mielikuvituksettomaan rooliin. Levyn nimiviisussa skebasoundi rouhii todella käskevästi ja viisu on kuin Nicole työstäisi Suomi-rockin covereita. Kertosäe iskee kuitenkin napakasti. Kauppias-kappaleessa Herrasen grungemetalli saa outoa lisäväriä Don Huonomaisesta lisävivahteesta. Muurahaiset osoittaa Herrasen yhteiskuntakriittisen ja jopa apokalyptisen ilmapiirin parhaita paloja, kuin Trio Niskalaukaus soittamassa Alice In Chains -coveria. Tosin teksti luottaa kovin perusvarmaan kierrätykseen.

Kuolemantanssi, lieviä Maj Karma -viitteitä ilmassa. Rujo Orjalaiva kärsii tekstin onttoudesta. Liekki on mukavan tunnelmallinen Don Huonot/Sub Urban Tribe -henkinen fiilistelypala. Kuka on kotisi - Ismo Alankoa murheen syövereissä. Mutta, kieltämättä albumin loppua kohden voimistuva Suomi-rock -osasto aiheuttaa mielenkiinnon puutumista. Levyn päättävä hyväntuulinen mutta kriittinen räppi Maailma on muovia onnistuu tekstin osalta aivan eri lailla. Loppupäätelmänä Herrasen levy kaipaisi kriittisen bändin mukanaoloa. Bändin, joka sanoisi "jos nyt tehdään näin" ja Herranen joutuisi tekemään myös kompromisseja. Diktaattorina on mukava olla mutta bändisymbioosissa olet myös saavana osapuolena. Parhaimmillaan bändin sisäiset henkilökemiat ovat juuri se liekki joka nostaa musiikin ilmaan. Ylimääräisille siiville olisi käyttöä myös Herrasen albumilla.