Mikolla on vaikea sukupuoli-identiteetin häiriö. Hän on syntynyt suomalaisena miehenä, mutta hän tuntee olevansa ruotsalainen mies. Kiitos takaumien opimme, että hän oli jo lapsena tällainen ja häntä kiusattiin. Miksei hän ole muuttanut Ruotsiin ja mitä hänelle noin muuten kuuluu, se jää mysteeriksi. Elokuva menee asiaan. Mikko hautoo itsemurhaa, joten Ruotsiin kyllästynyt ruotsalainen lahjoittaa hänelle identiteettinsä. Mikosta tulee Mikael.

Leffa ei pelkää, että katsoja hylkii kaukaa haettuja ideoita, vaan virnistelee leveästi tarttuessaan jokaiseen mahdollisuuteen olla entistä typerämpi. Ruotsalainen selittää, ettei Mikon tarvitse käydä tapaamassa "äitiä", mutta Mikkopa meneekin saman tien esittäytymään. Komedian aineksia on havaittavissa, sillä muori on höpsähtänyt, eikä hänen mielipiteensä paina. Mutta sitten Mikko selittää asian "siskolleenkin". Sisko kohauttaa olkapäitä. Aijaa, entäs sitten, että veljeni on muuttanut muotoaan. Naisen asenteesta tuli minun asenteeni.

Lötkö farssi ei välitä tuon taivaallista todellisuuden tai tarinankerronnan laeista, eikä osaa rakentaa kieroutuneella logiikalla toimivaa omaa maailmaa. Mikko asettuu Ruotsiin. Huumoria on aluksi se, että hän hokee ruotsalaisille olevansa aito ruotsalainen, ja se, että hän uskoo Ruotsin olevan ruusuisimmista lauseista tuttu sosiaalidemokraattinen paratiisi. Käytännössä Ruotsi on tavallinen valtio. Vai niin. Suomikin mainitaan: siellä jörötetään. Asiayhteydessä muutamat heitot ovat hymyn väärtejä, mutta yleisesti ottaen kulttuurierojen käsittely on sen suuntaista, että molempien maiden joulupöydän antimet luetellaan. Suomessa syödään laatikkoruokaa. Toi on niin totta!

Mikko ei opi mitään. Hänen haaveitaan ei murskata. Elokuva ei kykene edes luomaan tilanteita, joissa haaveilla on konkreettinen merkitys. Mikko hulluttelee lämpimikseen. Yhtäkkiä olennaista onkin se, saako joku sisäelimen. Mikkoa ei leikellä. Jos olisin vain maininnut elinsiirron, fiksu lukija olettaisi, että Mikko saa aidon ruotsalaisen ruumiinosan ja tähän kätkeytyy jotakin pientä symboliikkaa tai ironiaa. Näitä juttuja ei ole vaikea keksiä. Se, että erilaista ihmistä haukuttiin hurrihomoksi jo lapsena, houkuttelee tekemään ei-järin-hienovaraisia tulkintoja siitä, mistä elokuva aikuisten oikeasti kertoo... Mutta kun tarinaa vain temmotaan hatusta, mikään ei rimmaa tavallisellakaan tavalla, saati sitten vertauskuvallisesti.

Voi ei! Mikon entinen tyttöystävä ilmestyy Ruotsiin! Nyt Mikko paljastuu? Muun muassa tämä on aivan liian vaikea kohtaus tälle tiimille. Mikko ei voi paljastua, koska hän on jo paljastanut itsensä seuralaiselleen. Mikko voisi sanoa exälle, että moi, päätin viimeinkin muuttaa Ruotsiin. Hän päättää pelätä paljastumista, jotta hän pääsee temppuilemaan. Tekijät ovat valinneet suuresta kliseiden kirjasta kohtauksia, jotka totta tosiaan tukevat humoristista tarinaa identiteetin salailusta, mutta heillä ei ole hajuakaan siitä, miten kohtaukset toimivat.

Tällainen kädettömyys on omalla tavallaan huvittavaa. Annan tälle piruuttani saman arvosanan kuin yliarvostetulle Mielensäpahoittajalle, joka on vastaava laiska farssi, jos sen tekijöillä enemmän raakaa ammattitaitoa onkin. Pääosanesittäjä on kohtalaisen persoonallinen muikelo, joskin kyllästyin hänen kankeaan aksenttiinsa, joka saattaa olla hauska ruotsinkielisten mielestä. Förttifyyra, tsötpyllär, enempää en osaa ja toisen sanan merkityksen olen unohtanut.