Muutama menetettyjen mestareiden työ on kokematta. Nälkäpeli-saagan päätös tuskin tekee kunniaa Philip Seymour Hoffmanin muuntautumiskyvylle, mutta lupaavammalta vaikuttaa terrostijännäri A Most Wanted Man. Robin Williamsia on parasta muistella klassikkojen parissa, vaikkei hän itseään nolaa kelvottomassa mustassa komediassa The Angriest Man in Brooklyn, jonka jälkeen tiedossa on pari muutakin tusinatuotteen hajuista huvitusta. Yksi James Gandolfinin viimeisistä töistä on Enough Said. Alkupuolella romanttinen draamakomedia toimii tyylipuhtaana kunnianosoituksena vanhan nallen karismalle. Gandolfini on nukkainen kalju plösö, mutta eräs neuroottinen nainen näkee syvemmälle tavallisista treffeistä johtuen.

Julia Louis-Dreyfus näyttelee keski-ikäistä, kertaalleen eronnutta hierojaa Evaa. Evalla tai lähimmäisillä ei ole aitoja ongelmia. Yksinäisyys kuulostaa pulmalta, mutta luonnostaan sosiaaliset heput eivät kärsi ihmisvajeesta, vaan omista vaatimuksistaan muita kohtaan ja itsekritiikin puutteesta. Eva vaikuttaa käytännönläheiseltä vielä mainittujen treffien aikana. Gandolfini näyttelee tv-museossa työskentelevää Albertia, joka on täsmälleen samassa elämäntilanteessa kuin Eva opiskelemaan lähtevää tytärtä myöten. Eva ei syöksy suin päin suhteeseen, mutta tunnistaa potentiaalin. Ikääntyneiden sankareiden ensimmäinen pusu on hellyyttävä, kun vetovoima on auttanut takeltelujen yli.

Sitten elokuva esittelee pienen mutta elokuvamaisen tempun ja menettää osan luontevuudesta kätevyyden alttarille. Eva oppii Albertista liikaa liian varhain. Ei komerossa luurankoja ole, mutta kukaan ei ole täydellinen. Evan olisi fiksuinta juhlia uuden ihmisen parhaita puolia, kun niitä sattumoisin on, eikä kyse ole tyytymisestä. Eva mokaa palaamalla mielessään avioeroonsa ja miettiessään miltä Albert pidemmän päälle tuntuu ikään kuin ihmissuhteet paranisivat esineellistämisellä. Asenne ei ole Evalle uusi. Yksi miespuolinen asiakas ei koskaan ymmärrä auttaa hierontapöydän kantamisessa. Eva ei sano mitään, koska toisen pitäisi ymmärtää sanomattakin, joten hän vain kyräilee ja ruikuttaa kavereilleen.

Ymmärsit oikein. Elokuva kritisoi naisellista ajattelua. Albert näyttäytyy uhrina Evan temppuillessa. Myös Evan ystävättäret osoittavat narttumaisia piirteitä, jos kaikki ei ole idyllistä. Ohjaajalla ja kirjoittajalla Nicole Holofcenerilla on itselläänkin tissit, joten sovinismista emme pääse häntä syyttämään. Miehet eivät pahenna jos eivät myöskään pelasta tilanteita. Ilkeä leffa ei ole. Eva näyttäytyy ikävän teennäisenä yrittäessään säilyttää kasvonsa tilanteessa, jossa hänen hölmöt pelinsä nostetaan pöydälle, mutta häneen on tutustuttu, joten katsoja varmasti ymmärtää, että kyseisellä hetkellä hyvää tarkoittava nainen on eksyksissä ja heikoimmillaan.

Elokuva sanoo suoraan (hahmojen suulla) useimmat tekemänsä huomiot, mutta kokonaisuutta saa sulatella itsekin. Evan myönteisiä puolia korostaa se, että hän tulee juttuun tyttärensä kaverin kanssa, mutta se, että tällaistakin puhtaasti positiivista ihmissuhdetta katsotaan kieroon, sanoo yhdessä muun materiaalin kanssa jotakin siitä, miten me kaikki takerrumme joskus olettamiin ja sääntöihin. Perustelevatko nämä sanat sen, miksi kyseessä on yksi vuoden 2013 kehutuimmista elokuvista? Tuskin. Kun draama ja huumori ovat vähäeleistä mutta vaivattoman vetoavaa sorttia, leffa on kriitikoiden kamaa, eikä ole oikea hetki kiukkuilla, kun Gandolfinikin on söötti kuin sika isona.

Suorituksessa on syvyyttä, sekä lämpöä että haavoittuvaisuutta, mutta se ei varsinaisesti ole vaativa Gandolfinin kaltaiselle karismapommille. Puutteellisen sivistykseni mukaan Louis-Dreyfus sen sijaan ylittää itsensä. Hän on hetkittäin herttaisen kamala samassa hengessä kuin karikatyyrina Seinfeldissä ja lisäksi uskottava ihminen. En muista nähneeni häntä yhtä ilmeikkäänä ja samaistuttavana.

Traileri paljastaa, miksi Eva oppii Albertista liikaa.