Onttoihin katastrofielokuviin kannattaisi aina istuttaa Helen Huntin tai Tommy Lee Jonesin kaltainen persoonallinen muppetti. Vaikka Victor Frankenstein saisi vapaat kädet, hän ei osaisi koota Huntia tai Jonesia tornadoleffan Myrskyn silmässä (Into the Storm) hajuttomista ja mauttomista naamoista. Näyttely itsessään on standardienmukaista työtä, joten jos tunnemme tehoste-elokuvat ja lähdemme sietämään hahmoja, emmekä katsomaan hahmoja, leffa on varsin siedettävä. Tornadot kuuluvat isolle kankaalle ja ohjaajalla on silmää. Mallinukeista irtoaa tunnetta yhdessä kliseisessä kohtauksessa ennen huipennusta, mikä tekee elokuvasta jännittävän siinä mielessä, etten toivonut pässien kuolevan.

Suunnaton myrsky on kehittymässä. Pekka Poudan amerikanserkut kaahaavat paikalle panssariautolla kuvatakseen tornadoja läheltä. Samaan aikaan juntit filmaavat spedeilyjään ja teinit avautuvat kameralle valmistujaispäivänä. Dokumentaarisen tyylin kanssa flirttaillaan, mutta sille ei omistauduta. Huomattava osa materiaalista on olevinaan hahmojen kuvaamaa. Elokuva ei kuitenkaan edes tavoittele sitä tyyliä, jossa pitkät ja tärisevät otokset luovat realismia. Jos ohjaaja haluaa leikata vain jotta kuvakulma vaihtuu ja rytmi pysyy yllä, hän leikkaa. Kameramiehenä toimii hahmo tai Jumala riippuen siitä, mitä tirehtöörillä on mielessä. Toimintaa ajatellen valinnat ovat onnistuneita.

Säämiesten selittelyt kuuluvat asiaan, mutta se ei täydestä mene, että teinit puhuvat kameralle alkavasta romanssista ja vaikeasta isäsuhteesta pari minuuttia ennen katastrofia. Hobitti-saagassa karismaattiselta tuoksahtanut Richard Armitage on kahden pojan isänä realistisen tympeä puunaama, joka tietenkin pääsee osoittamaan, että hänkin välittää. Hahmot ovat vain avatareja. Jos olet perheestä välittävä tavallinen isä tai äiti, tai tavallinen joko rohkea tai arka nuorukainen, tai etninen vahvistus, elokuva uskoo napanneensa huomiosi.

Joku aito P. Pouta ruikuttakoon, mutta minä sanon fiilispohjalta, että uskoin näkemääni myrskyyn ja siihen, että näyttelijät ovat myrskyssä. Isot hetket on pääsääntöisesti sulautettu osaksi tuulikoneella kidutettavien ihmisten koettelemusta. Olen nähnyt niin paljon, etten enää tiedä mitä olen aiemminkin nähnyt, mutta jos ryhdyn karvojeni seisomista jne. analysoimaan, muutamat otokset kuten palava tornado ja erään hahmon runollinen kohtalo tekivät vaikutuksen. Budjetti on suhteellisen pieni, mutta joku luulisi, että se on isompi, jos maasta irtoaisi B. Pitt.

Elokuva ei tarjoa enempää kuin esimerkiksi 2012, jonka luomat makuuhaavat näkyvät arpina puossani, vaan vähemmän ja hyvä niin. Kestoa on 90 minuuttia ja 90 minuuttia Salkkareitakin kuulostaisi mukavammalta, kuin kolmen tunnin megaspektaakkeli (tämän hetken) Emmerichiltä, Baylta tai Jacksonilta. Draama ehtii mainiosti haukotuttaa, mutta toiminta ei. Katastrofi alkaa - joten muita pitää auttaa - loppu. Muutamat repliikit muistuttavat siitä, kuinka monet ylipitkät tällaiset yrittävät sanoa jotakin puolivillaista ja negatiivista ihmisluonnosta ja yhteiskunnasta, mutta asia unohtuu. Simppeli leffa keskittyy kuvallisesti tuhoon ja teemallisesti toivoon.

Taikasana, jolla perustelen sen, miksi jotkut ontot kliseepommit ovat mukamas parempia elokuvia kuin monet kunnianhimoisemmat törttöilyt, on huvipuistoajelu. Se on lajityyppi. Siinä tehosteviihde tarjotaan niin sujuvassa muodossa, ettei draamakaan ole erityisen tylsää verrattuna puolen tunnin jonoon ennen vuoristorataa.