Valkoinen kyttä ampuu mustaa miestä selkään. Se on loppuratkaisu. Fruitvale Station (suomeksi Last Stop Fruitvale Station) on tositapahtumiin perustuva draama, joka kertoo uhrin päivästä. Elokuva on manipuloiva, mutta toisaalta aistikkaan elämänmakuinen, mutta potentiaalisesti epäterveellinen herkästi kiihottuville katsojille. Leffa "herätti ajatuksia". En suosi tunnesauhua, jolla lypsetään negatiivisia vihatyyppisiä reaktioita, joten mietin tästäkö kyse on. Samalla pohdin sitä tragediaakin. Joten ajatuksia heräsi.

Parikymppinen Oscar on musta ihan mukava mies. Hän on istunut linnassa ja pettänyt tyttärensä äitiä. Temperamenttinen poju elää hetkessä. Siksipä duunikin on menossa alta. Hän tarkoittaa hyvää kaikille rotuun ja lajiin katsomatta. Jos sukulainen, valkonaama tai koira on loukkaantunut, rahapulassa tai kusihädässä, Oscar säntää apuun. Nuorella miehellä on vielä aikaa hioa pois särmänsä. Esimerkiksi siinä ajassa ehtii aikuistua, minkä yhdestä päivästä kertova elokuva kestää, vaikka puoli päivää kuluu herrasmiehen jaloihin harrastuksiin. Olisi traagistakin traagisempaa, jos tälle mukavalle nuorukaiselle sattuisi jotakin juuri nyt, merkittävän elämänmuutoksen kynnyksellä!

Perseessäni tapahtuu merkittäviä muutoksia. Jos minut ammutaan milloin vaan, joku voisi väsätä leffan, jossa itketään, että juuri ennen kuin pää hartioilta irtosi, Peltonen uskoi heti huomenna ryhdistäytyvänsä. Plösöstä olisi voinut tulla atleettinen Finlandia-palkittu pääministeri, mutta joku meni tusauttamaan. Järjestämmekö mielenosoituksen vai ryhdymmekö polttamaan autoja?

Ei ole kiellettyä tulkita, että Oscar olisi tunaroinut jatkossakin. Oscarin tulisuutta kuvataan ajatuksen kanssa. Lopussa nähtävä kaaoottinen kahakka metroasemalla on kelpo muistutus siitä, että kaikkien kannattaisi olla autisteja. Mustat miehet nahistelevat suuta soittaen ja elämäänsä kyllästyneet valkoiset poliisit koettavat ottaa tilanteen haltuun tarpeettoman röyhkein eli tulkinnanvaraisesti rasistisin ottein. Pam! Tapaus täytyy ottaa vakavasti. Kyse on ihmisoikeuksien ja yhteiskuntajärjestyksen kestävyydestä. Jos puhumme vain tästä leffasta, niin politikoiva se saattaa olla, mutta politiikasta se ei kerro, vaan intiimisti Oscarista. Mikä siis on Oscarin tarinan moraali? Jos minulta kysytään, niin: turpa kiinni, Oscar.

Kytällä on velvollisuus käyttäytyä moitteettomasti, vaikka hänelle haistateltaisiin, eikä ihmistä pitäisi rangaista, vaikka hän kulkisi bikineissä aamuyöllä slummeissa Saudi-Arabiassa. Jos jotakin tapahtuu, minä en ilku, että itsepähän sitä kerjäsit, vaan tuntisin sinua kohtaan sympatiaa, koska olet jumalattoman tyhmä, etkä luultavasti voi sille mitään.

Niin, leffa on liikuttava. Hyvin näytellyt draamat ovat. Se mikä teoriassa on noloa sillisalaattia ("hän oli myös eläinten suojelija"), sen avulla Oscarin näyttelijä Michael B. Jordan rakentaa uskottavan, arkisella tavalla persoonallisen ja miellyttävän hahmon. Oscarin merkitys lähimmäisille korostuu kiitos Octavia Spencerin, joka Oscarin tomeraa äitiä tulkitessaan henkii aromikkaaksi kypsynyttä huolestuneen huoltajan rakkautta.

On se sisimmässään hieno mies. Herttinen sentään! Loppu. Myös episodielokuvassa Crash laukaistaan ennenaikaisesti. Crashia on usein syytetty hienovaraisuuden puutteesta, mutta se, että leffa pyrkii avaamaan kytän näkökulmaa, on väittääkseni kiehtovampaa kuin se, ettei kohahduttavaa vääryyttä kommentoida kuin uhria kehumalla. Fruitvale Station on periaatteessa Jeesus-leffa, jossa teloitus tulee Jeesukselle yllätyksenä ennen kuin hän ehtii uraansa aloittaa. Jotakin jää puuttumaan.

Jos lupaan, etten ajattele mitään, niin sitten Fruitvale Station on vahva siivu saippuaoopperaa asiallisella perjantai-huipennuksella.