Ellei mestaripianisti Elijah Wood soita virheettömästi vaativaa kappaletta, joku hullu ampuu hänet kesken keikan. Siispä: Pilipali pom! Pilipali pom! Pilipalipilipalipilipalipom! Bomppom-boo-doo-do-doo! Jännäreitä on monenlaisia.

Woodin näyttelemä Tom Selznick ei ole tehnyt mitään aikoihin tyrittyään konsertin. Leffa vihjailee enemmän kuin selittää, mutta ilmeisesti mies on vain loisinut näyttelijävaimon helmoissa. Edesmenneen oppi-isän kunniaksi hän suostuu palaamaan valokeilaan takoakseen arvokasta pianoa. Hän on yhä raunio. Muutkin tietävät mistä on kyse. Selznick on potentiaalinen mestari, jolla ei välttämättä ole tarvittavaa itseluottamusta ja hermoja. Kun konsertti alkaa ja pyssymies esittää uhkauksensa punaisen lasertäplän käydessä todisteesta, Selznick pohtii tilannetta tanssahdellen oudosti ylös ja alas sijoillaan. Nuoteista hän selviää, joten muut vain nostavat kulmia ja konsertti jatkuu. Kappale, jonka Selznick mokasi viimeksi, lähestyy vääjäämättä...

Grand Piano on kaikessa kiihkeydessään herkullinen roskajännäri pikantilla silauksella sivistyneisyyttä. Kiväärimiehen ja konserttiyleisön katseiden alla kylmää hikeä vuotava sankari onnistuu mm. naputtelemaan pianoa ja tekstiviestiä yhtä aikaa. Käsikirjoitus on naurettava riippumatta siitä, mitä se ajaa takaa, mutta vaikka ääneen hörähtelinkin, näin koko ajan jotakin mitä arvostaa. Hermostuneen miehen näkökulmaa taitavasti mukaileva kuvakerronta ja totinen, haavoittuvainen ja yrittämättäkin sympaattinen hobitti pääosassa myyvät asetelman tietyllä tapaa aitona ja vaarallisena. Loogisia vaihtoehtoja on kaksi: joko Selznick on totaalisesti tärähtänyt ja hän vain kuvittelee ampujan, tai sitten ampuja ja käsikirjoittaja ovat.

Pilipalipom! Loppuratkaisusta riippumatta yksi juttu pysyy vakiona. Leffa on kärjistetty mutta näppärä kuvaus suorituspaineista. Paineet ovat konflikti ennen hengenvaaraa, joten lasertähtäin lähinnä vain kärjistää jo olemassa ollutta pulmaa. Tämä on klassisen selkeää kerrontaa yksityiskohtien pöhelyydestä riippumatta. Korvanapissa John Cusackin äänellä kähisevä ampuja esittää kritiikin suoremmin kuin omaiset kehtaisivat, mikä kieroutuneesti on tervetullutta palautetta pianistille. Kyllä tekisi eetvarttia, jos moottorisahamurhaaja pakottaisi kirjoittamaan fiksusti sen sijaan, että arvostelen leffat alatyylisen läpän ja pimpelipompelin keinoin. Elokuva kertoo hyvästä syystä pianistista, sillä pauhaava klassinen musiikki on riemastuttava tyylivalinta kiihkeälle jännärille tällaisissa rajatuissa tilanteissa, kun musiikki on perusteltua. Korniuden puolelle lipsuttaisiin heti, jos eeppinen pauhu soisi muuten vaan, kun masentunut kriitikko pakotetaan ajattelemaan tai impotentti pornotähti panemaan.

Kestoa on käytännössä vain reilut 70 minuuttia, mikä on luontevaa kuten olisi 300 sanan mittainen leffa-arvostelu. Väkinäisen pitkillä lopputeksteillä kokonaisuus paisuu standardienmukaisiin mittoihin: en tekstejä lukenut, mutta luultavasti jokaisen katsomossa istuvan extran sukulaisetkin listataan. Lyhyet juonikuvaukset saavat Grand Pianon kuulostamaan jännäriltä tyyliin Haudattu ja Locke, joissa päähenkilö ei montaa senttiä liikahda. Grand Piano ei kuitenkaan jumiudu autistisella vakaumuksella pianon eteen, vaan pyrkii olemaan perinteinen vauhdikas jännäri, jossa juonen täytyy tapahtua konsertin keskeytymättä. Selkeä sääntö on sekin ja juuri rajoitteet tekevät tällaisista pätkistä kultaa. Kiitos rajoitteen mukana ei ole ylimääräistä ajanhukkaa.

Ehkä käsikirjoittaja tylsistyi konsertissa ja alkoi leikillään miettiä: mitä jännää pianon soittamisessa voi muka olla? Ohjaaja ja Wood lupasivat toteuttaa tarinan niin hyvin kuin mahdollista. Jos katsoja ei nipota, vaikka aukot logiikassa syövät itsekunnioitusta, leffa toimii kivana vaihteluna kaikille asianomaisille.