Suomen panimoteollisuus kiittää Renny Harlinia teoksesta The Legend of Hercules. Puolentoista tunnin naurettava tiivistelmä tunnetuimmista sandaalileffoista tekee janoiseksi. Hidastettuna hyppivästä spartalaisesta jeesuksesta tulee orja, josta tulee gladiaattori, joka uhmaa valtakuntaa. Avaa toki olut, kun ohjaaja Brett Ratnerin kilpaileva Hercules murjoo hirviöitä montaasissa. Nousuhumalan paras terä kuitenkin menee hukkaan, kun Ratner alkaakin selittää, ettei traagisessa sankarissa mitään maagista ehkä olekaan. Renny ei kunnianhimosta kärsi. Renny ei itseironiaan syyllisty. Renny posottaa eteenpäin jättäen kohtaukset kesken suomatta ajatuksen puolikasta juoniaukoille. Jos olet niin surkea, että röhönauruni maistuisi makeammalta vain, jos kidastani sinkoutuva sylki suutelisi kasvojasi, itseironian pitäisi olla sinulta kiellettyä. Hyvin Renny siis tyrii.

DVD-äijä Scott Adkinsin karisma ja kyvyt riittävät simppelien mätkintäsankarien rooleihin. Renny on visionäärisesti pistänyt miehen tulkitsemaan kuningasta, joka kihisee kiukkua ja ilkikurista pahuutta pikimustan parran takana. Näyttely on yleisesti ottaen onnettominta valtavirran vääntelyä tänä vuonna ja Adkins on kirsikka kakun päällä. Ei siinä vielä mitään, että kiltti kuningatar ähkii aineettoman Zeuksen pannessa häntä. Nauroin itselleni lisää elinvuosia, kun kuningas Adkins yllätti hänet rysän päältä. Se on jo mustasukkaisuutta, kun rouva vaikuttaa masturboivan ja herra päättää vetää huoneilmaa turpiin.

Ja niin sikiää Herkules. Kreikkalaisesta mytologiasta napataan vain nimiä. Lavasteet ja useammankin hahmon ulkonäkö on kopioitu satunnaisista hittileffoista, jotka kertovat ajasta ennen mikroaaltouunia. Herkules syntyy kenkun kuninkaan perheeseen tuhotakseen sen joskus. Kunkku epäilee vilunkia ja suosii toista poikaansa. Tarina etenee täsmälleen kuten arvata voi. Huvittavaa on hätäisyys ja onttous. Asianomaiset hädin tuskin muistavat olevansa sukua. Kun Herkules lopulta johtaa kapinaa, kuningas ei puhu pojan petoksesta, vaan yrittää osoittaa kansalle, ettei Herkules ole legenda. Legendajuttua unohdettiin alustaa. Päähenkilö pätee gladiaattorina salanimellä ja - jotakin, jotakin - kansa pitää häntä sotajeesuksena. Sitä luulisi, että isäänsä uhmaava prinssi on tarpeeksi tuhti sytyke kapinalle.

Herc on puolijumala. Hän vaikuttaa toisinaan jopa hikoilevan, mutta kun hän ottaa nuolia rintaan, niin eipä haittaa, IDDQD. Kun hän valmistautuu vetelemään korville loppuvastusreppanaa, hän tuumaa, että "kohtaan sinut kuolevaisena", mikä on laiskin yritys rakentaa jännitystä miesmuistiin. Pieksentä on pirtsakkaa. Jos yhteen asiaan on panostettu, niin koreografioihin: lyhyet, selkeät, usein varsin näpsäkät tappelut, jotka huipentuvat aina köyhän miehen 300-hidastuksiin, palvelevat hihittelevää katsojaa mauttomuudellaan.

On sääli, ettei mukana ole hirviöitä, sillä parin sekunnin mittainen paini animaatioleijonan kanssa vastaa toteutukseltaan 60-luvun tasoa. Leffa on tyylien sekamelska. Oikeitakin lavasteita on käytetty ja se matsku näyttää tyystin erilaiselta kuin vihreän kankaan edessä kuvattu eeppinen videopelisoopa. Jos hämähäkkivaistosi aktivoituu, luota siihen ja katso kohtaus uudestaan kuva kerrallaan. Jo ensi minuuteilla nähdään otos, jossa jousiampujat toistavat ampumisliikettä luonnottoman nopeasti. Eräät heistä vain rämpyttävät yksikielistä kitaraansa ampumatta mitään. Kun kamera lähestyy heitä, nuolet ilmestyvät käsiin tyhjästä.

Jos Seann William Scott virnistäisi pumpattuaan itsensä karpaasiksi ja hänen kasvonsa halvaantuisivat, hän ei olisi enää Scott, vaan Kellan Lutz. Herkuleksen roolin tumpeloiminen koomisella, alustavasti jopa herttaisella tavalla on iso askel eteenpäin Lurtzille, joka on aiemmin seissyt taustalla Twilight-saagassa ja pyörähtänyt pilaamassa The Expendables -sarjan. Plörts on hyvin pitkälti stunttimies, joka tappelun tauotessa myös kieriskelee prinsessan kanssa; runollista dialogia lausuen; Rennyn tavoitellessa ällösöpöjä keijukaistunnelmia. Rö hö hö hööh, sanon minä (ja ihan ilman olutta). Rennyn Hercules on lähempänä camp-klassikkoa kuin Ratnerin Hercules on toimintaklassikkoa, joten tiedän kummasta nautin enemmän.