Luonnonlapsia on monenlaisia. On puissa ulisevia bodareita, joiden parrat ajavat itse itsensä. On musikaalinumeroilla luonnon jaloutta ylistäviä supermalleja nypittyine kulmakarvoineen. On pillumehua parfyymina käyttäviä saksalaisia ulostefetisistejä, jotka eivät pese grillipihtejä vedettyään niillä pari kertaa käytetyn kotitekoisen tamppoonin ulos ystävättärestä.

Luonnonlapsi on suuntaa-antava termi. Wetlands - kosteikkoja (Feuchtgebiete) kertoo 18-vuotiaasta Helenistä, joka nauttii elämästä kaikilla aisteilla tuntematta häpeää. Hänen persoonallisuutensa on kuitenkin vastareaktio; hän on kieroon kasvanut kuten me kaikki. Äiti on varautunut uskonnollinen vapisija. Isä on etäiseksi jäänyt bratwurstsaksalainen.

Ilmassa on kaunaista rakkautta. Ylivarovaisen mutsin vuoksi Helen hinkkaa itseään mihin sattuu: se on itsenäistymistä, kun hän oppii, etteivät reiät noin vain mätäne. Helen ei varsinaisesti ilkeile tai kiukkuile. Hymysuinen pörröpää toivoo vanhempien palaavan yhteen. Se on lapsen toive. Se on konservatiivinen toive. Se, ettei hän halua omia lapsia, on jotakin muuta. Hän on jäänyt vaille läheisyyttä. Se selittää mm. irtosuhteet, mutta ei kaikkea. Elokuva on raikas tuulahdus paitsi tabujen käsittelyn vuoksi, myös siksi, ettei päähenkilön persoonallisuutta ole rakennettu yhden ajatuksen päälle. Juhliiko vai sureeko elokuva Heleniä, päättele itse.

Peräpukama posahtaa. Sairaalassa on aikaa pohtia, muistella ja fantasioida. Helen on epäluotettava kertoja, joka luotettavasti kertoo miltä hänestä tuntuu. Synkät ja itsekkäät, luonnonlapsen arvonimen vastaiset piirteet avautuvat myöhemmin, mikä auttaa elokuvaa tuntumaan tarinalta. Helen on potentiaalinen este omalle onnelleen ja siinäpä on konfliktin tynkä. Hänen elämänsä saattaa edistyäkin. Miespuolinen sairaanhoitaja ei järkyty paljastelusta tai eritteistä, joten ehkä poju näkee syvemmälle. Suhteen käsittely jää pintaraapaisuksi.

Varaudu jöpöttäviin jortikoihin. Humoristisen ja rennon asenteen johdosta tunnelmat ovat erikoisia jopa useimpiin pornografisiin taide-elokuviin verrattuna. Usein - myös mustalla huumorilla höystetyssä Nymphomaniacissa - rohkea seksi kuvataan kylmällä tavalla. Wetlands jakaa päähenkilön asenteen. Ei shokeeraus pääasia ole, mutta toki tykkäät kiusata, jos muut järkyttyvät sinulle arkisesta asiasta. Avoin ihminen voi toivoa löytävänsä hengenheimolaisia.

Pääosanesittäjä Carla Juri on hauskan näköinen ja niin ilmeikäs ja luonteva, etten ylläty, jos hän on yhden valtavirran hitin jälkeen iso tähti. Hienovaraisuutta voi olla hyökkäävyydessäkin. Hömppään voi ilmestyä traagisia sävyjä kuin varkain. Tiimi kameran takana ehdottomasti "näyttelee osan hahmosta": niin osuvasti kuvasto päähenkilön mielenmaisemia avaa. En tahtoisi olla samassa huoneessakaan kuvatun tyttöpöpömasiinan kanssa, kuten en tahtoisi joutua kiimaisen gorillan häkkiin, joten voin kehua arvostaneeni suoritusta objektiivisesti.

Jos Helen on "luonnonlapsi", allekirjoittanut on "henkiolento". Fyysisestä maailmasta nauttivien haisevien apinoiden etovuudesta on tarjolla runsaasti kiehtovaa tutkimusmateriaalia, mutta on mielestäni piristävää nähdä taide-elokuva, joka kykenee tuomaan esille elukan tunteet ja tasapainoisesti osoittamaan elukan kauneuden ja hulluuden. IMDb:n foorumilla joku ilmoitti muuttuneensa homoksi jo trailerin vuoksi. Tiukka täti ja silikonitissejä suosiva runkkari saattavat katsoa mieluummin Bondin, kuin pohtia synnytyskanavajuuston koostumusta. Feministihippi, taidehomo ja toinen, erilaisilla sensibiliteeteillä siunattu runkkari saattavat juhlia elokuvaa, joka uskaltaa olla aito. Tunne itsesi.