Tänä syksynä rahakkaan valtion elokuvapalkinnon saanut Lauri Törhönen on ollut koko uransa ajan varsin ristiriitainen, jopa vihattu persoona. Miehelle luovutetut palkinnot ja taannoinen elokuvataiteen professorin mandaatti ovat olleet monille täysiä mysteereitä, enkä ihmettele. Törhösen ohjaama kulttiteos, surkuhupaisa camp-hirvitys Insiders (1988), nousuhumalaisen tolkuton Ameriikan raitti (1990) tai kotimaisen televisiotarjonnan rikkaruoho Salatut elämät, jota Törhönen professuurinsa ohella ohjasi, ovat hyviä esimerkkejä teoksista, joiden ei ensimmäisenä olettaisi kuuluvan elokuvataiteesta palkitun miehen filmografiaan.

Jörn Donnerin alkuperäisideaan ja kirjoituksiin pohjautuva, Aleksi Bardyn käsikirjoitusmuotoon saattama Raja 1918 pyrkii kertomaan historiallisen rakkauskertomuksen kapteeni von Munckista (Martin Bahne), joka kansalaissodan päättymisen jälkeen siirretään pieneen Rajajoen kylään perustamaan Suomen ja Neuvostoliiton välistä rajaa. Rajajoen pienessä kylässä Munck tutustuu paikalliseen kansakoulunopettajaan Maaria Lintuun (Minna Haapkylä), ja hiljalleen he rakastuvat toisiinsa. Lintu on kuitenkin salaa kihloissa etsintäkuulutetun punakapinallisen kanssa, joka on loukkaantunut sodassa pahoin. Pian Munckin johtama raja ajautuu kaaokseen, kun kylään alkaa tulvia useita satoja Neuvostoliitosta pakenevia ihmisiä. Valkoisen kapteeni Munckin on päätettävä ketkä saavat tulla Suomen puolelle, ja traaginen kolmiodraama syvenee.

Suuret pyrkimykset omaava Raja 1918 on kiinnostavasta alkuasetelmastaan huolimatta häilyvän vaatimaton elokuva, jonka keskiöstä paljastuu lähes kaiken osaamisen keskinkertaisuus. Uuvuttavan latteasta kuvakerronnasta nousee esiin toinen toistaan kliseisempiä, peräti laskelmoituja roolihahmoja. Käsikirjoittajana kunnostautuneen Bardyn dialogikin tuntuu paikoin olevan väkinäistä ja muodotonta, jossa on pahimmillaan tahattoman koomisia piirteitä.

Näyttelijätiimin Törhönen on luonut pitkälti yhdistämällä edellisen elokuvansa, Hylätyt talot, autiot pihat (2000) ja Salattujen elämien castingin. Ainoastaan Tommi Korpelan hahmottama punakapinallinen Kiljunen ja Hannu-Pekka Björkmanin vääpeli Muranen kiinnostavat henkilöhahmoina. Ikävä kyllä varsinkin Korpelan rooli jätetään lopputuloksessa varsin sivuun.

Ihmetyksen aiheen luo myös se, että tekijöiltä on tuntunut hukkuvan käsitys siitä, tekevätkö he historiallista rakkaustarinaa vai purevaa sodanjälkeistä draamaa. Väkivallan kuvauksena elokuva onnistuu vaikuttamaan, mutta ei rakkaustragediana. Elokuvan lopun lähestyessä Törhönen herkuttelee hidastuskuvilla, jotka huokuvat mielikuvituksettomuutta. Suurta yleisöä kosiskelevasta lopputuloksesta jää ymmärrettävästi harhaileva maku.

Suomalais-venäläisenä yhteistuotantona valmistuneen elokuvan parasta antia on jo Tulipää (1980) –elokuvasta Jussi-palkitun Pentti Valkeasuon näyttävä lavastus. Törhösen tuotannon keskeisistä kiinnostuksen kohteista naisten alastomuutta nähdään myös uudessa elokuvassa, mutta odottamattomalla tavalla.