Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun Dome Karukoski syyllistyi laiskaan välityöhön heti parhaan ohjauksensa Leijonasydämen jälkeen. Mielensäpahoittaja on toi-on-niin-totta-leffa. Vanha pappa mm. kaipailee Kekkosen aikoja, puhuu reteästi palkkansa ansainneista työmiehistä, kammoksuu ulkomaalaisia ja suhtautuu vanhanaikaisesti naisen ja miehen asemiin. Oletko tavannut aidon kävyn? Sitten sanot pari kertaa: toi on niin totta. Käsikirjoitus on vetelä kooste perusjorinoita ilman oivalluksia. Dome ei omalle tasolleen vielä sillä tempulla nouse, että takaumista on tehty runollisia filtteröinnillä ja sävelillä. Jos rakastat takaumamontaaseja, joihin on panostettu enemmän kuin varsinaisiin tapahtumiin, joita takaumat eivät tue, katso mieluummin Up - kohti korkeuksia. Mielensäpahoittajasta sekin kertoo.

Äijä on vapaa vellomaan kihtisyydessä, sillä elämänkumppani on vihannes hoitokodissa. Takaumat koettavat rakentaa kuvaa pariskunnan kankeasta historiasta. Käytännössä tarina on se, että äijä pistäytyy poikansa luona. Poika on munaton ituhippimaisteri, jolla on menestyvä vaimo. Elämänhallinta- tai organisointikykyjä ei löydy kummaltakaan keski-ikäiseltä. Siksi kaikki pahoittavat mielensä. Sen ei pitäisi olla vaarallista, että seniili ukko laukoo mitä sylki suuhun tuo, mutta miniä pistää peliin uransa ja poika henkensä. Tapaukset ovat irtonaisia episodeja, eivätkä edes tasapitkiä sellaisia, vaan leffa hukkaa puolet ajasta vaarin ja miniän merkityksettömiin harharetkiin.

Miniä tapaa venäläisiä asiakkaita, ja hupsista, mukaan joutuu joku, joka puhuu yhä Neuvostoliitosta. Arvasin heti miten sivujuoni päättyy, eikä matka ole määränpäätä palkitsevampi. Näyttelijät selviävät omasta pikku jutustaan, mutta juuri venäläisvaiheiden aikana korostuu se, miten vähän suoritukset toisiaan tukevat. Yleisesti ottaen teemat eivät rimmaa. Enpä keksi, kehen pitäisi samaistua tai mikä näkökulma omaksua, kun dementikko puhuu käytännössä itsekseen samalla kun virnistelevät venäläiset harjoittavat äidinkieltään ilman tekstitystä. Miniä hermostuu pienistäkin, eikä koskaan osoita omaavansa pelisilmää. Ahdaskatseisuus olisi kelpo alku hahmolle, mutta miniä sysätään sivuun, jotta kivestensä putoamisesta lähtien vapissut hippipoika ehtii olla kankaalla edes pari minuuttia ennen kuin leffa päättää sanoa painavia asioita ihmissuhteista, joita se unohti kuvata.

Tämän ei pitäisi olla näin vaikeaa. Asiayhteydestä irrotettuna muutama hetki muistuttaa, miten sympaattisesti Dome on kulttuurieroja kuvannut. Mielensäpahoittaja, miniä ja poika ovat helposti ymmärrettäviä kärjistyksiä ihmistyypeistä. Tyypit voisivat hengailla Puuhamaassa yhdessä ja sitä luulisi, että tarina kirjoittaa itse itsensä. Jos kihtinen kääkkä aiheuttaisi ylimääräistä stressiä urapainotteiselle naiselle, jonka mies ei uskalla sanoa mitään, siinäpä olisi reilusti perustason draamaa, jolle voidaan hutiloida harmoninen huipennus. Mutta kun ei. Elokuvalla on todellisia vaikeuksia A. laittaa kameran eteen yli kaksi näyttelijää ja B. päättää mistä on kyse, kun niin tapahtuu.

Mitä sattuu sähelletään ja lopuksi kertojaääni pulisee tyystin toisen elokuvan juttuja. Kun yhtä parisuhdetta on käsitelty montaaseissa ja toista puhelimessa, elokuvalla ei ole oikeutta tai edes mahdollisuutta sanoa mitään suhteiden tai ikäpolvien eroista tai yhtäläisyyksistä. Loppupään alleviivaukset liittyvät tasan eivät mitenkään siihen, että jouduin katsomaan vaaria, joka sanoo että neekeri, ja keski-ikäistä naista, joka sanoo, että äläpä nyt sano, että ne-... Särmikkäät hetket olisivat viiltäneet 20-30 vuotta sitten ja loppu ei silloinkaan.