Pikkupoika ilahtuu, kun hänen vanhempansa kuolevat auto-onnettomuudessa. Ei muuta kuin jätskille. Itsekin tunnen reagoivani kuolemiin omalaatuisesti ottaen huomioon, että eniten äänessä ovat he, joiden mielestä jopa 80-vuotiaan julkkiksen kupsahtaminen on musertava tragedia. Haikea hymy päättyneen matkan kunniaksi on mielestäni kaunis reaktio. Mutta ettäkö poika ilahtuu? Onko hän autistinen vai psykopaatti? Se on mielenkiintoinen kysymys kymmenisen minuuttia, kunnes elokuva on profiloitunut merkityksettömäksi kiitos parikin-pulttia-bois-tyyppisen toteutuksen. Ohjaajan ja käsikirjoittajan kokojyväautismista johtuen poika vaikuttaa psykopaatilta, mutta todennäköisesti hänen on tarkoitus olla vain särmikäs; jonkinlainen aikuisille suunnattu ristoräppääjä ellankaveri.

Kakara on pinnallisen viehätysvoimainen, röyhkeä ja itsekäs. Valehtelemalla ja manipuloimalla hän pyörittää useimpia tilanteita makunsa mukaan. Viha purskahtaa, jos pyöritys katkeaa. Onpas maistuvaa sapuskaa, rouva, jota haukuin juuri oraaliseksin harrastajaksi kurkku suorana, koska olen kovia kokenut pilttiparka, jota ehkäpä piristäisi pikkuinen rivi neljän tähden arvosanoja. Tunneälyä on muun muassa se, että kykenet tunnistamaan jopa aurinkoisen hymyn takaa vaarallisen narsistin. Jos et mummoillessasi ole ehtinyt ihania ihmisiä analysoida, niin leffahan on välitön klassikko. Omaperäinen suomalainen poika tarttis ymmärrystä Tammerkosken sillalla ja kah, kovin vekkuleita ovat ne tommikorpelat ja esasalmiset.

Autistiteoriaa tukee pari yksityiskohtaa. Poika fanittaa Suomen kuvalehteä. Vai niin. Lisäksi poikaa kiinnostaa, miten onnettomuus tapahtui, eikä elämänmuutos. Vieraan miehen kanssa hän laskeskelee, kaahasiko isi ylinopeutta. Järkeilyt päättyvät virallisen raportin valmistumiseen, kuten päättyi mielenkiintoni. Enpäs kerro, lukeeko poika raportin, sillä siitä kysymyksestä jännitteet jatkossa kumpuavat! Pojan nilkkimäisyydestä johtuen tulkitsin, että suvun kunnia häntä kiinnostaa. Kohtauksia, jotka kiistattomasti yrittävät esittää hänet herkkänä raukkana, on pari. Ne ovat tyylivirheitä.

Vieraasta miehestä eli Kari Hietalahden näyttelemästä tohvelisankarista tulee pojalle odottamaton isähahmo teoriassa. Draamanjanoinen huomaa, ettei hahmojen välillä ole ensimmäistäkään lämmintä tai puhuttelevaa hetkeä. Äijä lähinnä yrittää ravistella takiaisen irti koivestaan. Poika manipuloi hänet jopa futistreeneihin. Se on teoksen huippukohta, kun Hietalahti potkaisee palloa vastentahtoisesti, mutta näyttääkin sitten pikkaisen siltä, että kivastihan tuo lähti pyörimään. Niin sympaattista, niin sympaattista. On se mukava mies. Pikanttia näyttelyä.

Hietalahdella on meneillään saippuaoopperamaisen moraaliton kolmiodraama muiden satunnaisten ajanhukkaajien kanssa. Pari käpyä pyörittää pehmopornosillisalaattia elokuvateatterissa onnettomuuspaikan lähistöllä. Juonet liittyvät toisiinsa yhtä paljon kuin Seppo Taalasmaan alkoholiongelma liittyi Pepin ja sarjakidnappaajan laivahippaan. Yleensä ymmärrän missä tavoitteissa leffa epäonnistuu, mutta kun tämä tapaus yritti huipentua sen kuvalehden ja jonkun pirun pallopuvun avulla... Tyhjää.

Selkein ajatus on se, että uudet tuttavuudet voivat olla parempaa seuraa surressa kuin velvollisuudesta säälivät sukulaiset, joilla on kankea käsitys siitä, mitä suru on. Kun päähenkilö on vastenmielisesti virnistelevä paterokkaaja, joka ei anna ystäville mitään itsestään tai päästä ketään lähelle, sekin juttu jää teoreettiseksi. Keskinkertaisessa lapsinäyttelijässä ei ole kritisoitavaa, jos häntä kotimaiseen tasoon verrataan, vaan on yksinkertaisesti erittäin huono idea edes yrittää luoda näin ristiriitaista hahmoa kesäteatteriosaamisella.

Yrittäessäni ymmärtää luin lehdistömateriaalit, joten mainitaan vielä se, että jo yhden lauseen hahmokuvauksista näkee, ettei ohjaaja kykenee ilmaisemaan mitä hän ajaa takaa. Annukka on isoäiti, jota ei kiinnosta isovanhemmuus? Uutta tietoa leffan nähneelle.