Tykkäämmekö toiminnasta toiminnan vuoksi? Kelpuutin sen, kun The Raid: Redemption kertoi simppelisti rosvoista ja poliiseista, jotka ottivat yhteen kerrostalossa. Syvällisin hahmo oli tönö, josta kiihkeä ja luova toiminta otti kaiken irti. Toki taitavin kyttä näyttäytyi sankarina käsikähmän alkaessa.

Jatko-osassa The Raid 2: Berandal sama mies siirtyy peitehommiin napatakseen isot kalat. Perheensä hyvästeltyään kovia kokenut jätkä joutuu entistä ahtaammalle (kotimaansa Indonesian) karussa vankilassa. Ikään kuin ensimmäinen joukkotappelu ei olisi tarpeeksi eeppinen, toinen muistuttaa Normandian maihinnousua. Sankari ei ilmettä vaihda, mutta voi pojat, jätkä selviää mistä vain. Hän ansaitsee sympatiamme, joten toiminta on muutakin kuin toimintaa: se on jännitystä.

Jos kivikovan toimintapätkän tarina on kaavamainen ja kömpelö, haittaneeko tuo? Se riippuu kömpelyyden luonteesta. Berandal kertoo rikollisjärjestöjen riidoista. Kömpelöä on se, että kun ystävämme salakyttä onnistuu soluttautumisessa, hänet unohdetaan taustalle. Tunsin kudosteni tirisevän dopamiinia - mutta kun leffa unohti sankarin, alahuuleni alkoi lörpähtää. Berandal ei ole Redemptionin kaltainen tiivis tykitysputki, vaan 40 minuuttia pidempi rikosjännäri, joten kantava idea saisi olla hitusen vahvempi kuin se, että yksiulotteinen psykopaattinilkki kapinoi isukkia vastaan.

Jos tarinaan kuuluu väkivaltaa, elokuva tarjoaa komean toimintakohtauksen. Lukuisissa ylipitkissä väännöissä satunnainen superroisto - vasaramuija, pesispälli, ninjarölli - mätkii perusroistoja. Se on toimintaa toiminnan vuoksi. Ei ole ketään jota kannustaa, ei ole panoksia. Olen valmis ylistämään teknistä toteutusta jopa virheettömäksi, mutta pumppuni sykkii vahvimmin merkitykselliselle toiminnalle.

Ruhoni väreili taas, kun sankari palasi pomoksi. Kohtaus, joka kelpaisi huipennukseksi, on vain lämmittelyä leuan lattiaan lyövälle täysiveriselle Mortal Kombat -matsille. Aasialaiset osaavat potkia, mutta monetkaan maapallolaiset eivät osaa ohjata niin kuin tuontikyky Gareth Evans. Käsivarakuvaus on rosoista, mutta selkeää. Team Evans sulauttaa monimutkaiset stuntit luontevasti osaksi kokonaisuutta, mikä saa liioitellutkin hetket näyttämään aidoilta ja kivuliailta. Elokuva on erittäin väkivaltainen, mutta rankan väännön ja etovan sadistisuuden välillä on raja. Evans pysyy oikealla puolella harkituilla leikkauksilla, jotka jättävät sopivasti mielikuvituksen varaan.

Ja silti: toivoin, että elokuva olisi sillä tapaa kaavamainen, että hirvein hitohuitsakamies tekee jotakin, minkä vuoksi raivostunut sankari palaa halusta kohdata hänet. Elokuva ei onnistu rakentamaan minkääntasoisia ihmissuhteita. Päähenkilöstä tulee psykopaattinilkin läheisin kätyri, mutta he hädin tuskin tekevät sinunkaupat. Päähenkilö on viranomainen, joka "vain" tekee työtään. Huipennuksen koostuessa kiihkoilusta, sillä ei ole käytännön merkitystä, mitä mikäkin rötöspomo yritti saavuttaa.

Berandal ei ehdi olla tylsä, se vain kompuroi. Elokuva on visuaalinen taidemuoto. Aloitus edustaa vahvaa kuvakerrontaa, sillä vaikka mutkia vedetään suoriksi, sankarin ympärille rakentuu legendan aura, kun hän jopa yksinään sellissä vetää turpiin seinää energisenä mutta fysiikan lakeihin sidottuna. Satunnaisten superroistojen kohtaukset ovat kehnoa mitä-tahansa-kerrontaa, koska tarina ei edes tarvitse niitä tyyppejä, mutta toteutuksen ansiosta hetkillä on enemmän viihdearvoa kuin millään äksönillä vaikkapa The Expendables 3:ssa.

Vanhuudenhöperö Sylvester Stallone vihjasi jossakin välissä, että hänen poppoonsa aikoo haastaa Raid-sarjan, mikä on harhaisinta paskapuhetta sitten sen, kun Michael Jackson halusi näytellä autoa, jolla pikkupojat voivat ajella.