Metalliveteraani Judas Priest osoittaa uudella levyllään olevansa, uskomatonta kyllä, edelleen varteenotettava tekijä perinteisen heavy-metallin lokerossa. Vaikka bändi voidaan palvelusvuosien peusteella laskea jo "pappa-osastoon", bändi työstää edelleen mitat täyttävää hevanderia. Tottahan Priestin viimeisimpiä tuotoksia on helpompi verrata vaikka aikalaistensa tekemisiin - kuten Black Sabbathiin tai Deep Purpleen, sillä onhan Priestin viisujen tempo laskenut ja Halfordin ääniala on typistynyt ylärekisteristä merkittävästi. Black Sabbathin 13 oli ok levytys mutta kyllähän Judas Priest laittaa paremmaksi (?), puhumattakaan Purplesta. Redeemer Of Souls on huomattavasti vahvempi kokonaisuus kuin pari aikaisempaa kokopitkää, Angel Of Retribution tai Nostradamus. Priest kääntää katsettaan menneisiin vuosiin mutta mistään retroilusta ei voida puhua. Viisuissa on eeppistä laveutta, kuten vaikkapa Iron Maidenin viimeisillä levyillä ja korkeaoktaaniset moottorin huudatukset jäävät vähemmälle.

Ylipitkän albumin parhaat hetket osuvat keskivaiheille. Albumin alun Dragonaut ja kiekon nimibiisi yrittävät puristaa hampaat irvessä mutta taistelunyrkin heilutus ei välttämättä ole nyky-Priestin vahvin osa-alue. Kiekon vahvat hetket alkaa Hails of Valhalla -kappaleesta, joka jyrää vastustamattomasti kuin Manowar. Tempo laskee eeppisten Sword of Damocles ja March of the damned -kappaleiden kohdalla mutta rauhallisempi ja maalailevampi meno tuntuu sopivan 2010-luvun Priestin ohjenuoraksi. Down In Flames ja Hell & back tyrkyttävät kiekon parasta perinneheavy-menoa, miehekästä ja runnovan raskasta puhinaa.

Cold blooded ja Metalizer jyskyttävät ohi ilman kummempaa muistijälkeä ja bluesilla aloittava Crossfire vaikuttaa kankealta. Secret of the dead vie eeppisyyden jo tasolle, joka on Priestille suhteellisen vieras. Battle cry on tylsä ja kiekon päättävä Beginning of the end kaipaisi särisevämpää yhteenottoa.

Redeemer Of Souls on muutamia turhia viisuja ja liiallista pituutta lukuunottamatta mainio osoitus veteraanibändin halusta tehdä vielä relevantteja - oikeasti merkityksellisiä levyjä. Judas Priest ei nojaa liikaa menneisyyteensä (= ei hirttäydy vanhaan) vaan bändi uskaltaa tuoda ulosantiinsa myös uusia piirteitä. Tyypit ovat huomioineet fyysisen ikänsä, turboahdetut kaahausviisut eivät välttämättä ole enää ainoita oikeita vaihtoehtoja. Jos Black Sabbath ja Deep Purple pystyvät seuraavilla levyillään samaan kuin Judas Priest vuosimallia 2014, se on jo jonkinasteinen ihme!