Kuten vanha suomalainen sananlasku opettaa: "turpa kiinni". Tuon viisauden avulla sinäkin voit vaikuttaa fiksulta. Sama pätee elokuviin, kuten Apinoiden planeetan vallankumous muistutti. Kuvatessaan lähes mykkien apinoiden kulttuuria leffa oli lumoava tieteisfantasia, mutta sitten kankea selittely alkoi. Läpä läpä.

Minisankarit - Ruohonjuuritasolla (Minuscule - La vallée des fourmis perdues) herätti ajatuksen, että leffahan saattaa olla kovempi kuin Pixarin viimeisimmät teennäisyydet! Tarjolla on mykkien animaatiohyönteisten kohellusta aidoissa luonnonpuistomaisemissa. Sanaakaan leffassa ei sanota. Haaveilin hihitteleväni kovasti: ehkä fyysinen huumori on kivaa kuin mustavalkoisissa mykkäfilmeissä ja ehkä naamalleni ammutaan koko ajan kolmiulotteisia hyönteisiä... Odotin taas liikaa.

Tarina alkaa, kun siipirikko leppäkerttu hakee suojaa sokerirasiasta. Sokeri on muurahaisille crackia. Tyhjäpäisesti tuijottavat mustat murkut päättävät raahata rasian kotikulmille. Heitä leffa kannustaa, kun taas punaiset murkut esitetään rasistisesti täysinä kusiaisina. Monet muutkin vaarat vaanivat pöheikössä, joten murkut ja leppis ovat samassa veneessä. Kun kotipesä saavutetaan, elokuva muuttuu turhankin väkivaltaiseksi sodaksi muurahaisrotujen välillä: satoja murkkuja räjähtelee ilmaan. Ei se mielipiteisiini vaikuta, miten lapset lastenelokuviin reagoivat, mutta ajattelin kyllä, että muurahaiskeon tosi jännä täystuho saattaa inspiroida empatiarajoitteisia pikkufriikkejä enemmän kuin mustien murkkujen herttaisuus.

Päättäväisten pikkuolentojen seuraamisessa on oma viehätyksensä, vaikka kekseliäimmät visuaaliset vitsit ovat luokkaa pieru. Toiminta tapahtuu sujuvasti ja vaihtelevasti pöheikössä, joella ja ilmassa niittyjen yllä. Animaatio on yksinkertaista, mutta harkittua. Halpa kompuutterigrafiikka on usein epämiellyttävä yhdistelmä liukkaita liikkeitä, painottomuutta ja yksityiskohtien puutetta. Tässä leffassa on hieman stop-motion-henkeä. Tarkoituksellinen jäykkyys antaa charmia törmäilylle.

3D-efekti sen sijaan on kasvavissa määrin turhauttava. Muutamassa otoksessa on komeasti syvyyttä ja kerran tai kaksi ötökkä tulee hitusen kankaalta katsojaa kohti. Valitettavasti katsetta ohjataan jälleen sumennuksilla. Sisällön ollessa hyvin yksinkertaista ja kameran viihtyessä kauempana päähenkilöistä kuin ihmiselokuvissa, olisi kovin, kovin kivaa katsoa minne haluttaa. Tausta on usein niin sumea, että kyse on jo yksivärisyydestä. Samaan aikaan osa etualasta (eli esimerkiksi osa kivestä, jolla murkut kävelevät) saattaa olla sumennettu.


Kun sota syttyy, yksityiskohtia piisaa laajalla tantereella - mutta katsojan on tarkoitus katsoa tasan tarkkaan tiettyyn kohtaan. Tämä tuhoaa täydellisesti 3D:n perusidean. Elokuva ei luo illuusiota siitä, että kangas on ikkuna toiseen todellisuuteen, vaan saa silmät tuntumaan sairailta. Silmiä ei ole mahdollista käyttää loogisesti. 2D-elokuvat tuskin voivat vastaavaa ajatusta herättää. Sumennukset eivät ole missään määrin pakollisia: parhaat 3D-elokuvat - sekä näytellyt että animaatiot - ovat ikkunoita.

Tekniikkaa ehtii pohdiskella. Vajaan puolentoista tunnin mittaisena leffa on pidempi kuin useimmat Disneyn animaatioklassikot ja täten räikeästi ylipitkä edelleenkin sisällön yksinkertaisuuden huomioiden. Leffa voisi jo loppua, kun se päättääkin, että leppäkertusta on tehtävä aito päähenkilö. Tarinan ("kävellään eteenpäin ja tapellaan") luonteva rytmi särkyy.