Ajellun Christoph Waltzin näköistä matemaatikkoa masentaa. Hän tahtoisi erakoitua puhtaammin kuin päivätyö sallii. Ei siinä vielä mitään, sillä leffa on Terry Gilliamin käsialaa. Matikkamies asuu kirkossa. Ulkopuolella sykkii vanhoista tieteisfarsseista lainattu ylipirteä, neonhehkuinen pilipalikulttuuri, jonka vierastaminen ehkäpä on ymmärrettävää. Työkseen mies vääntää koodia naurettavalla videopelimäisellä käyttöliittymällä. Etätyön mahdollisuus kiinnostaa häntä siksikin, että hän uskoo saavansa kotiin puhelun, joka antaa hänen elämälleen tarkoituksen.

Elokuva on tehty tulkittavaksi. Mitä tarkoittaa se, että firma on asentanut Jeesus-patsaan pään paikalle valvontakameran? Onko mm. firman kontrollointihalu viittaus järjestäytyneeseen uskontoon? Toisaalta firman tavoitteet ovat uskontojen vastaisia. Toisaalta firman mystinen johtaja lähettää päähenkilön avuksi "ainoan poikansa", jota hepun ehkä kannattaisi kuunnella. Sotkeuduin ajatuksiini yrittäessäni katsoa elokuvan uudestaan. Ensimmäinen kierros oli rattoisa fiilistelytuokio. Budjetti on pieni, mutta jokainen punta näkyy tuotantosuunnittelussa ja usein Gilliam muistaa laittaa kameran vinoon. Waltz tuo enemmän tunnetta jäykän munapään rooliin kuin elokuva lopulta ansaitsee.

Selvää on, että viisikymppisen miehen elämästä puuttuu kutsumus ("calling") ja että maagisen puhelun ("call") odottelu ei välttämättä ole terveellistä. Yksityiskohdat on mahdollista ajatella usealla tavalla varsinkin, jos unohdat niistä osan. Aluksi mieleeni muistui vanha vitsi. Tulvan noustessa kristitty kiipesi katolle. Kun veneilijä tarjosi apua, kristitty sanoi, että hän luottaa Jumalaan. Kun kristitty hukkui ja pääsi Taivaaseen, hän ihmetteli, miksei Jumala auttanut. Pyhä Pietari kysyi, että eikö vene tullutkaan perille.

Ajattelin siis, että johdatusta odottava mies on sokea johdatukselle, koska hän on jumissa omassa kihtisyydessään. Moni juttu näyttäytyy omanlaisessaan valossa tästä näkökulmasta. Toisaalta on vähintään yhtä perusteltua ajatella sen suuntaisia, että merkitysten ja kohtalon etsiminen on huuhaata ja tarpeetonta hyvän eläimellisen elämän kannalta. Päähenkilö yritetään tempaista mukaan sosiaaliseen zumbailuun. Kun pirtsakka seksipommi osoittaa kiinnostusta, ukko ei kylmäksi jää, mutta kotiin hän yrittää ryömiä. Suhde kehittyy virtuaalipalvelun avulla. On mahdollista ajatella, että mies on löytämässä jotakin normaalia, tai että hän on kompuutteria pipo päässä mättävä surullinen pornohiiri, tai muuta - ehkä, kai, ainakin yksittäisten kohtausten aikana. Olenko tyhmä vai ajattelinko liikaa, tulkinnanvaraisena pidin sitäkin.

En usko, että annan tähtiä puhtaasti tulkinnoilleni, kun on tällaisista elokuvista kyse. Tässä viimeksi Pilvikartasto oli vahva "vaikea elokuva" helposti osoitettavista syistä. Jokaisella tarinanpätkällä oli oma arvonsa käytännön toteutuksesta johtuen. Pöhelön kokonaisuuden tulkitseminen oli palkitsevaa, koska tahdoin kokemani tunnelatauksen olevan merkittävä. Gilliamin itsensä klassikkoa Brazil ei edes tarvitse ajatella (lapsena en ajatellut), koska tunnelma tekee päähenkilön matkasta niin lumoavan. Se ei minua oikeasti kiinnostanut, mitä The Zero Theorem yrittää sanoa. Kyseessä on tarina itsensä solmuun vetäneestä monitorin möllöttäjästä. Miten hyvä, miten rikas sellainen tarina edes voi olla? Käänteet ovat epädramaattisia. Toisinaan on hankala ymmärtää mitä hahmot ajavat takaa edes elokuvan sisäisessä maailmassa. Kato hei, kääpiö.

Omituisuus kuten mainoksessa ohimennen nähtävä viittaus Batmanin kirkkoon ja Tilda Swintonin näyttelemä virtuaalinen psykiatri pitävät mielenkiintoa yllä koska omituisuus pitää. Nautin vapaaehtoisesti "vähän Gilliamia" silloin harvoin kun mahdollista, jo vain. Virallisesti mestari sammui jo viime vuosituhannella, mutta omasta mielestäni hän oli aidosti kiinnostava vielä Tidelandin aikoihin.