Hearthill-orkesterissa musiikilliset kannuksensa hankkinut Samuli Laiho on Ismo Alanko Säätiön lisäksi säveltänyt muille artisteille ja tahoille satoja kappaleita. Laiho julkaisi ensimmäisen sooloalbuminsa vuonna 1994. Tuore Aamut-niminen albumi osoittaa Laihon tinkimättömän ammattitaidon kevyemmän poprockin ja iskelmärockin pelikentillä. Kiekko kuulostaa vahvasti vaikkapa Samuli Edelmannin, Marko Haaviston ja Esa Elorannan viime vuosien tuotoksilta - onhan Laiho tehnyt viisuja myös Edelmannin esitettäväksi. Ja tottahan joukkoon pitää tunkea vielä Juha Tapio.

Laihon ongelmaksi muodostuu tietynlainen varovaisuus ja tekstien ulkokohtaisuus. Lyriikat virittelevät kovinkin tutuntoloisia konsonanttijonoja, kuin "leikkaa-liimaa" -katselmus nykypäivän kevyemmän poprockin sanahelinästä. Myös Laihon vokaalisuoritus jää auttamattoman värittömäksi. Sävellykset ovat tasapainoisesti toistensa kanssa linjassa mutta selkeät keihäänkärjet puuttuvat. Radioaalloille kelpaavia fiilistelyjä löytyy kuitenkin ruuhkaksi asti. Levyn nimiviisu herkistelee kuin Marko Haavisto, Muinainen laulu olisi hitti vaikkapa Samuli Edelmannin esittämänä. Mitä onni on henkii selkeää Kela/Tapio-osastoa. Rämä tyttö testailee singer-songwriter -tyyliin ja Rakkaus suorastaan huutaa Juha Tapion vokaalisuoritusta.

Kieltämättä Laihon olisi kannattanut ottaa levylleen vierailevia tulkitsijoita. Laihon esittäminä osa kappaleista menettää todellisen hittipotenssin. Loppupeleissä Laihon sooloilu jää ammattitaitoiseksi hukattujen mahdollisuuksien "ihan kiva" -tuotokseksi. Jos teksteissä olisi enemmän elettyä elämää ja tulkinnassa syvyyttä, homma pelittäisi aivan eri tavalla.