Pubissa New Yorkissa Keira Knightley näyttelee mankkaa. Mankka on musiikkia varten tehty, siltä ei kysytä laulattaako. Sitä painetaan. Naks. Siitä tulee vieraan naisen ääni. Dubbauksesta huolimatta esityksen ei ole tarkoitus olla erityisen hyvä. Vain harvat taputtavat. Yksi heistä on Mark Ruffalon näyttelemä hirmuinen rölli. Elokuva on kiinnostavimmillaan seuraavina hetkinä, kun takaumat selittävät mitä tapahtui ennen aloitusta. Rölli on levy-yhtiön perustaja, maaninen mies, joka ei ole tehnyt järkevää siirtoa aikoihin, mutta jolla on kyky tunnistaa potentiaali, kuten pieni fantasiahetki iskevästi alleviivaa. Myös laulajatytöllä on entuudestaan ristiriitaisia kokemuksia musiikkialasta ja siitä, miten se muuttaa ihmiset. Hän ei innostu, kun rölli uhoaa tekevänsä hänestä tähden.

Sitten leffa alkaa. Rölli tempaisee hatusta villin idean: viis levy-yhtiöistä ja teknologiasta, kerätään kamut kokoon ja äänitetään karun rehellinen levy eri puolilla New Yorkia. Tästä on kyse. Muutamia onnistuneen tunteellisia hetkiä ja hieman tyhjäkäyntiä nähdään kun hemmot askartelevat albumia ilman erityisiä ongelmia. Yhden laulun perusteella rölli arvasi, että Knightleyn hahmolla on varastossa albumin verran laatukamaa ja ilmeisesti typykällä oli, en ainakaan irvistellyt musiikin aikana.

Kuka laulaa Knightleyn osuudet? Kuulemma Knightley - mutta se mitä haluan sanoa, ei muutu. Knightley ei kuulosta itseltään, tai ei ainakaan siltä, että hän oikeasti laulaisi kujalla tai talon katolla. Yhteen lauluun kuuluu puheosuuksia, eikä Knightley silloinkaan kuulosta Knightleylta, vaan studionauhoitukselta. Rölli uhoaa, että jos kaikki menee pieleen, jatkamme nauhoitusta, mutta musa mukamas peittää jopa ratikan rytinän. Säröt kuten röllin tyttären ontuvasti alkava kitarasoolo maistuvat tarkkaan harkituilta. Musikaaleissa studiomainen ääni ei ole synti, koska laulujen on tarkoitus olla fantasiaa, mutta tässä draamakomediassa signaalit ovat ristiriitaisia. Leffa korostetusti on aitouden asialla. Kulmia kurtistaa sekin, että ohjauksesta vastaa John Carney, jonka edellistä musiikkielokuvaa Once kehuttiin realistiseksi syystä.

Knightleyn suorituksessa on valikoituina hetkinä sitä aitoutta. Hampaatkin ovat vinossa ja olivatko nuo kainalokarvat? Hän on hyväntuulinen ja avoin ja varautunut uskottavassa suhteessa. Ruffalo tulkitsee elokuvahahmoa, mainiosti. Ylitseampuva kouhkaaminen käy huumorista: hän viskelee CD-levyjä autosta, kun musa ei miellytä. Hän vakuuttaa olevansa tosissaan, kun hänen yksityiselämäänsä käsitellään: hän ei ole syypää kaikkiin ongelmiinsa. Elokuvan kömpelö työnimi "Can a Song Change Your Life?" kertoo jotakin tekijöiden naiivista asenteesta. On söpöä tehdä omaa juttua, mutta ei touhu uskottavaa ole, kun kenenkään ei tarvitse elannosta tai tulevaisuudesta huolehtia ja projektinkin vaatimat varat tulevat kätevästi kiitolliselta miljonäärikaverilta. Elämä on leikkiä. Näytetään keskaria isoille korporaatioille, joo, ja niiden itseään täynnä oleville käskyläisille, jotka kasvattavat parran pahuuden puolelle käännyttyään.

Kohtaus, jossa Knightley ja Ruffalo kuuntelevat mitä sattuu ja hengailevat siellä täällä, on merkityksellisempi kuin varsinaiset juonenkäänteet. Heillä on kivaa. Ruffalo sanoo arvostavansa sitä, miten musiikki kommentoi satunnaisia asioita, ja hän on oikeassa. Leffalta löytyy sen verran sielua, että se on mukavaa tuijotettavaa kömpelyydestä huolimatta. Paras esimerkki kompuroinnista on se, että kun leffa on asiallisesti loppunut sellaisissa merkeissä, että katsojan pitää itse oivaltaa mitä hahmot tuntevat ja miksi, lopputekstien aikana nähdään kohtauksia, jotka selittävät muutamia avoimeksi jääneitä asioita, joiden käsittely "varsinaisen elokuvan" lopuksi olisi epäilemättä ollut tylsää, koska niiden käsittely on tylsää. Epäilen, että tämä on niitä teoksia, joita kuvattiin ja kuvattiin ja sitten vasta leikkaamossa joku mietti, että mitäs me teimmekään.