Viikingit oppivat viimeksi, etteivät lohikäärmeet ole tuhmia, vaan koulutettavissa olevia eläimiä, joten niinpä he tappoivat ison tuhman lohikäärmeen. Tällä kertaa koulutetuista lohareista ylpeät viikingit astuvat kotikylää edemmäs ja oppivat, että kaikki muutkin kouluttavat niitä, niin puskahipit kuin sotapäällikötkin. Tyhmät hahmot ovat sallittuja, mutta sarja ei onnistu selittämään mytologiaansa täysin tyydyttävästi. Jatko-osa asettaa vastakkain tavat kouluttaa. Selvää pässinlihaa olisi se, jos porkkana esitettäisiin hyvänä ja keppi pahana metodina. Lohikäärmeiden käytökseen vaikuttavat kuitenkin myös vuoren kokoisten saurusten aivopesukyvyt. Ne ovat mahdikkaita luonnonvoimia, joiden uhmaaminen vaatii suunnattomia ponnisteluja, paitsi jos niiden mahti onkin mielipidekysymys? On kivaa ottaa animaatio näin vakavasti.

Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2) on itseensä uskova seikkailuelokuva, joka tarjoaa monia Imperiumin vastaiskun osuvista käänteistä eri muodoissa yrittäessään vilpittömästi syventää sarjaa. Imperiumin vastaisku on kaikkien aikojen arvostetuimpia pätkiä, mutta se kertoo satunnaisesta takaa-ajosta samalla kun yksi sankari hengailee hipin kanssa suolla, joten mielestäni en luo liian suuria ennakko-odotuksia. Päähenkilö Hikotus eli nuori keksijäviikinki menetti viimeksi toisen koipensa. Tekijät vahvistivat, että näin tapahtui, koska he halusivat korostaa hänen rohkeuttaan: hän ei voi muuttaa junttimaista maailmaa uhrauksitta. Se, että jotakin voi tapahtua, tekee tästä sarjasta kokeellista taidetta DreamWorksin asteikolla.

Hikotus ja luottoratsu Hampaaton törmäävät lohikäärmeenmetsästäjiin kartoittaessaan rajaseutuja. Päällikköfaijalla on kokemusta sen poppoon pomosta. Sota on tulossa, uskoo isä, mutta sitä suuremmalla päättäväisyydellä Hikotus päättää kohdata uhan. Hahmonkehitys on Hikotuksen ja faijan osalta yksinkertaista, tehokasta ja vetoavaa. Hauskasta narisevasta nörtistä on tullut sankari, jonka kenties pitäisi harkita siirtojaan pidempään, mutta joka toimii pyyteettömästi ja on karistanut enimmän kuolemanpelon Hampaattoman kovassa kyydissä. Hän on jo saanut aikaan muutoksen kotikylässä, jota symboloi faija. Mies on yhä jäyhä karpaasi, mutta hän on pehmenemässä, mikä vetosi munasarjoihini. Animaatio tekisi jotakin väärin, jos se ei pillityttäisi kärjistetyllä ja manipuloivalla sisällöllä. Asennemuutoksen mahdollisuus on sarjan tunteellinen ydin.

Vilkkuvien värien ystäville asiallisinta sisältöä ovat monenkirjavat otukset. Huvittavaa on varsinkin se, kun Hampaaton ja arvostelukuvassa esiintyvä lohipöllökäärme (?) yrittävät tehdä toisiinsa vaikutuksen kuin läähättävä piski ja ylpeä katti. Muita teiniviikinkejä en tässäkään erässä pitänyt erityisen kiinnostavina, mutta hekin ajavat asiansa koomisina kevennyksinä. Viisi vuotta on kulunut, mutta he ovat yhä pienempiä ja karvattomampia kuin kylän partatankit. Pojat ahdistelevat ainoaa vapaata tyttöä (joka näyttää veljeltään) ja se tyttö yhtä poikaa. Sääliksi käy. Lisäksi: he sanovat woo-hoo. Varattu tyttö eli Astrid on semisöpö, mutta hän ja Hikotus tarvitsisivat kipeästi syventävän sivujuonen.

Roiston päästyä vauhtiin söpöilyn ja huumorin pääasiallinen tehtävä on estää viisivuotiaita rääkymästä. Samaa tyyliä edustaa muun muassa Mulan, joka unohti olevansa hömppämusikaali sillä hetkellä, kun soturit näkivät tuhotun kylän. Ristiriitaisten kypsien ja lapsellisten elementtien välillä navigointi ei ollut ongelma 90-luvun Disney-animaatioissa, eikä se ole ongelma tässä tapauksessa, vaan elokuva on taitavasti rytmitetty visuaalisena ja tunteellisena matkana. Siunaan tekijöiden tavoitteet, joten se on vain nipotusta, kun väitän sisäisen logiikan vuotavan hetkittäin. Äärimmäisen pitkäveteinen Transformers 4 yhä takaraivossa oli pieni kulttuurishokki kokea elokuva, joka loppui pian sen jälkeen, kun luulin sen vasta päässeen vauhtiin. Sisäisen kelloni mukaan Transformers 4 kestää viisi tuntia ja tämä kolme varttia.