Masentunut cockerspanieli katsoo kameraan kennelissä. Lastenohjelman jekkusedältä kuulostava ihmisääni lässyttää tekopirteästi, että olen koira ja isäntää etsin. Tiesin jo tässä vaiheessa, että elokuva tulee olemaan nautinto verrattuna ainakin Karviseen, jossa animaatiomöykky jolla ei ole mitään tekemistä Karvisen kanssa muuttui sietämättömäksi kymmenien sekuntien sisällä. Aitoon masentuneeseen koiranäyttelijään on sentään mahdollista samaistua. Olemme samassa veneessä, söpö patalappuseni, tui tui.

Bill-piski on tuttu sarjakuvasta, jota olen lukenut Apu-lehden antiikkisista sarjisliitteistä, jotka perin sukulaiselta. Vaikkei Bill ihmisiä aina ymmärrä, sarjakuvissa hän on toisinaan nokkela ja toisinaan luulee olevansa, mitä korostetaan itsetietoisilla virnistyksillä. Elokuvan Bill on perushurtta, jolle tapahtuu pari kärkevää juttua. Eräänkin kerran hän tippuu alakerran ikkunalaudalle - voi juku, kun mielikuvitus lentää. Billin ajatuksista raportoiva ihmisääni on totisesti niin irrallinen, että kuvittelin jonkun kilahtaneen kyylän kyykkivän pusikossa ja kommentoivan koiran jokaista liikettä.

Ääninäyttelijä ei tulkitse tyhmää koiraa, vaan hän visioi, että edessä on lapsia joille pitää lässyttää ja sitten hän tulkitsee tyhmää koiraa. Puhun nyt suomenkielisestä dubbauksesta. DVD:ltä ei löydy alkuperäistä ranskalaista ääniraitaa, eikä toisaalta suomennoksia teksteille. Kamera zoomaa uhkaavasti kylttiin, jossa lukee: "En raison des évènements récents et par décision du syndic le local á poubelles est désormais verrouillé". Tajusitko? Ime etanoita, jos tajusit.

Billin uuden perheen isä ei tahdo koiraa (sarjiksessakin he nahistelevat), eikä muu perhe tahdo muuttaa kerrostaloon. Leffa kestää vajaat 72 minuuttia + tekstit ja silti typistämisen varaa olisi. Yksi sivun mittainen sarjis on sellainen, että Bill menee piiloon, koska hän tietää, että kun häntä on etsitty, kaikki ilahtuvat kovasti hänen näkemisestään isä mukaanlaskien ja palkitsevat hänet herkuilla. Elokuvassa on suunnilleen saman verran ideaa, paitsi ettei kukaan ole ovela, eikä kukaan kummoisesti etsintöihin panosta, koska on mukavampaa masentua ja pistää kilpikonnakin hautomaan itsetuhoisia ajatuksia.

Sarjakuva on hyväntuulinen ja harmiton: harvoin fiksu, mutta piristävä. Elokuva synkistelee yrittäessään vakuuttaa, että konflikti (juoni) on olemassa. Äiti ja isä stressaavat tauotta. Vili-pojasta en ole sanonut mitään, enkä sano. Yksi näiden koko perheelle suunnattujen sieluttomien liukuhihnatuotteiden ominaispiirteistä on se, että vetovastuu sysätään aikuisille, koska hyvien lapsinäyttelijöiden löytäminen ja ohjaaminen vaatisi vaivannäköä ja kykyjä. Lapsihahmojen osuus on niin minimissä kuin mahdollista. Leffa sijoittuu 70-luvulle, joten naisten asemakin mainitaan, koska feminismiä 72 minuutin leffa pojasta ja koirasta tarvitsee.

Ranskalaisuus näkyy ainakin siinä, että koiran ja kilpikonnan kohtaukset ovat häiriintyneen eroottisia äänimaailmasta johtuen. Se on suomenkielinen kilpikonna joka hihkuu ja ähkii kiimaisena karvaisen uroksen nähtyään, mutta patonkimaan räkäkurkkumusiikki vahvistaa, että sarjakuvasta tutun sympaattisen ystävyyssuhteen pilaamisen on tarkoitus naurattaa aikuisia. Se on liian vaikea saavutus, että koira ja kilpikonna, tai koira ja poika olisivat uskottavia kamuja, jotka nauttivat yhteisymmärryksestä tehdessään jotakin, vaikka kolmen ruudun stripitkin kykenevät temppuun.

Haluaako kakarasi nähdä tämän? Tunnista tilanteen psykologiset ulottuvuudet ja osta sille koira, tai jos kakaralla on jo koira, selitä sille, että leffa on suunnattu kakaroille, joiden kamalat vanhemmat eivät osta koiria. Jos kakara sanoo, että katsotaan sitten Karvinen, suuntaa silmäsi taivaalle, ähkäise hinnnnnnnnnnnnnghhh-pih tzai jai jai ja muista jatkossa ehkäisy.